Hakuohje 
ETUSIVU > Johdanto > Mitä ja miksi kielioppia? > Kielioppi ja normatiivisuus

Kielioppi ja normatiivisuus

Iso suomen kielioppi on deskriptiivinen kielioppi; se kuvaa kieltä eikä anna siitä suosituksia. Siinä ei käsitellä oikeinkirjoitusta, joka kuuluu tietoisen normituksen eli kielenohjailun piiriin. Varsin yleinen ja vankka käsitys kieliopista on, että sen avulla voidaan – ja tahdotaankin – muuttaa kieltä: jos jossakin kieliopissa jokin asia esitetään toisin kuin totutussa kaanonissa, sillä arvellaan olevan tarkoitus vaikuttaa siihen, miten kieltä tulisi käyttää. Kielen tosiasiallisen käytön, ns. luonnollisten normien, kuvaaminen on kuitenkin eri asia kuin kielenkäytön ongelmallisia yksityiskohtia tarkasteleva ja tekstin huoltoa neuvova kieliopas. Äänne- ja muoto-opin tasolla tämä lienee helposti käsitettävää. Jos fonologiaa kuvaavassa jaksossa todetaan, että eräissä aluemurteissa tai -puhekielissä sanotaan mettä ’metsä’ tai rupes ’rupesi’, näitä muotoja tuskin kukaan kieliopin käyttäjä käsittää yleisiksi suosituksiksi. Jos substantiivien sananmuodostusta koskevassa luvussa mainitaan, että slangisanoja muodostetaan mm. typistämällä, esim. Heikki > Heka, tai is-päätteellä, esim. kirpputori > kirppis, tämä ei tarkoita, että kielioppi suosittelisi saati vaatisi mainittujen sanojen tai sananmuodostustapojen käyttöä. Kun lausetasolla esim. kongruenssia käsiteltäessä esitetään näytteitä myös inkongruenssitapauksista (sen kirja ’hänen kirjansa’), esityksen käsittäminen pelkästään kuvaukseksi ei kenties ole lukijalle yhtä helppoa, mutta tässäkin on kyse vain kuvauksesta, ei suosituksesta tai ohjeiden antamisesta.

Suomen kieliopit ovat historiansa aikana useimmiten olleet paitsi opetusvälineitä eli palvelleet pedagogisia tarkoituksia myös aina vain tarkentuvia kielen kuvauksia. Silti kieliopin opetuksellinen tai standardikieltä vakiinnuttava tehtävä on maallikoille sen merkityksistä keskeinen ellei peräti yksinomainen. Voidaan kyllä myös miettiä, onko kielioppi itsessäänkään täysin vapaa normatiivisuudesta. Jo silloin, kun joudutaan toteamaan jollakin ilmiöllä olevan kaksi vaihtoehtoista ilmaustapaa, ne on asetettava esittämisjärjestykseen. Lukijan tulkinta on todennäköisimmin se, että ensimmäiseksi asetettu on tavalla tai toisella keskeisempi, mistä voisi päätellä että se olisi myös suositeltavampi. Haluttaessa voidaan marginaalisempi vaihtoehto osoittaa sellaiseksi sijoittamalla se leipätekstin ohessa olevaan huomautukseen.

Koska kieli on moniulotteinen ja moniaineksinen, heterogeeninen ilmiö, kielioppikuvauksen rajat on vedettävä ainakin neljään suuntaan:1) Ajallisesti. Jos sanotaan, että kuvataan suomen kieltä sellaisena kuin sitä on käytetty 1960-luvun jälkipuoliskolta lähtien, rajataan ainakin kieliopin keskiöstä pois arkaistisia tai marginaaliseksi jääneitä ilmaustyyppejä. Kieliopista toiseen ovat kulkeneet sellaiset tapaukset kuin Puuro tuli mustaa tai Räätäli teki takin liian lyhyen. Ilmaukset ovat kenties aina olleet marginaalisia. Tavallisempia, useimmilla puhujilla ainoita vaihtoehtoja ovat Puurosta tuli mustaa ja Räätäli teki takista liian lyhyen. On selvää, että marginaalisia ja keskeisiä ilmauksia ei voi esittää samanarvoisina, vaan niiden käyttöero on jotenkin osoitettava.

Toinen yksinkertainen esimerkki on monikon ensimmäisen persoonan imperatiivi, joka rakentuu morfologisesti näin: otta-kaa-mme, katso-kaa-mme. Siinä suomen kielessä, jota kuvaamme, tämän muodon käyttö on ensisijaisesti kirjallinen, ja se elää tyylillisesti ei-neutraaleissa kielen varianteissa, esimerkiksi tieteellisessä kielenkäytössä. Tyylillisesti neutraalissa kielessä ja nykyään myös kirkollisissa yhteyksissä imperatiivin tavoin käytetään morfologista passiivimuotoa: katsotaanpa, otetaan, rukoillaan. Samalla kun ISK:n taivutusta käsittelevän luvun verbiparadigmassa esitetään periaatteet, millä tuo monikon 1. persoonan muoto verbin vartalosta muodostetaan, Ilmiöt-osan direktiivejä koskevassa luvussa esitetään imperatiivimuodon rinnalla passiivimuotoinen vaihtoehto ja todetaan, että se on nykyisellään useimmissa käyttötilanteissa ensisijainen. Esimerkkejä puhutun ja kirjoitetun kielen morfosyntaktisista eroista ovat juuri edellä mainitut passiivimuodon käyttö monikon 1. persoonan aktiivimuotona ja luku- tai possessiivikongruenssin puuttuminen. Sen esittämisen, mitä muotoja pidetään vanhentuneina tai väistyvinä, on hyvä perustua myös muuhun kuin tekijöiden omiin käsityksiin – varmimmin korpuksiin. Päinvastaisesti: kieliopintekijällä saattaa olla tuntemus siitä, että kielessä on meneillään jokin muutos. Muuttunutta tilannetta ei ehkä kuitenkaan vielä enemmälti voi havaita tekstikorpuksessa, ja näin oireilevat tai hitaasti tapahtuvat muutokset eivät pääse kieliopin kuvaukseen kuin ehkä pikku huomautuksena. Nimitys nykysuomi on venyvä, eikä sitä ISK:ssa käytetä. Internetistä haettu 2000-luvun aineisto antaa jo joissakin suhteissa hieman eri kuvan tämän päivän suomen kielestä kuin 1980- ja 1990-luvuilla koostetut sähköiset tekstikorpukset.

2) Maantieteellisesti. Kirjoitetun kielen mukainen yleiskieli on pitkälle säänneltyä ja niin äänteellisesti kuin morfosyntaktisestikin melko varioimatonta siitä riippumatta, missä päin Suomea ollaan. Taivutusmorfologiassa tosin on yleiskielessäkin variaatiota. Esimerkiksi eräillä sijamuodoilla on useita variantteja samankin sanavartalon yhteydessä: papereiden, papereitten ja paperien, fyysikkoja ja fyysikoita, omeniin ja omenoihin. Jos kuvaukseen otetaan mukaan myös puhutun kielen piirteitä, avataan varsinainen Pandoran lipas, puhuttu kieli kun ei ole homogeeninen ilmiö maantieteellisesti eikä sosiaalisestikaan. Ne puhutun kielen erityispiirteet, joita yleissuomen kieliopissa voidaan ottaa tarkasteltavaksi, on siis rajattava tarkoin. Kielioppi ei voi kuvata koko variaatiota, mutta olemassa olevan vaihtoehdon mainitsemattomuus antaisi joissakin tapauksissa liian kapean tai yksipuolisen kuvan kielen todellisesta käytöstä. Yleiskieli on pitkään tarkoittanut samaa kuin kirjakieli, ja puhuttu ja kirjoitettu julkinen kielimuoto ovat olleet yksi ja sama asia viime vuosisadan puoliväliin saakka. Viime vuosikymmeninä julkisestikin käytettävä yleispuhekieli on etääntynyt kirjoitetusta kielimuodosta, mutta mitään vakiintunutta yhteistä puhekieltä ei valtakunnan tasolla ole.

ISK:ssa on mukana myös ns. yleispuhekielisyyksiä, joita sosiolingvistit pitävät ekspansiivisina eli joiden he ovat todenneet levittäytyvän alkuperäistä aluettaan laajemmalle. Kun kirjoitetussa kielessä on vain yksi ilmausvaihtoehto sellaisissa tapauksissa kuin Me ostimme ja He taputtivat, puhutussa kielessä on näiden rinnalla käytössä variantit Me ostettiin ja Ne taputti. Muutamat näistä ovat löytämässä jalansijaa myös kirjoitetussa kielessä. Selvimpiä esimerkkejä tästä on possessiivisuffiksin jääminen yhä useammin pois mm. ilmaustyypeistä heidän tekemä työ, meidän kautta toimitetut lähetykset. Kuvailevassa kieliopissa tällainen epävakaa tilanne on todettava, mutta toteamusta ei pidä tulkita niin, että kaikissa tapauksissa molemmat vaihtoehdot ovat yhtä lailla ”suositeltavia” tai ”hyväksyttäviä”. On normatiivisten kielioppaiden asia ottaa kantaa siihen, milloin vaihtoehdot ovat saavuttaneet vakiintuneeksi ja hyväksyttäväksi katsottavan aseman. Nykykieltä kuvaavassa kieliopissa on mahdotonta jättää mainitsematta ilmiöitä, joita käytetään puhutussa kielessä yhä laaja-alaisemmin, mutta jotka eivät ole vielä saaneet jalansijaa kirjoitetussa – muutoksen nopeutta ei kylläkään ole helppo ennustaa.

Useimmissa aluepuhekielissä ihmiseen viitataan pronominilla se, kun taas pronomini hän on laajalti vieläkin erityisessä referointikäytössä, toisin sanoen se esiintyy referaatissa viittaamassa johtoilmauksen subjektiin: Se sanoi, että ne eivät katsoneetkaan häntä. Tämä yleiskieleen omaksuttua persoonapronominia suppea-alaisempi logoforinen hän-pronomini tulee vastaan myös puhuttua kieltä jäljittelevässä kaunokirjallisessa dialogissa. Pronominien tekstuaalisia mahdollisuuksia käsiteltäessä tämä vaihtoehtoinen käytäntö on kuvattava, vaikka sitä ei asiateksteissä esiinnykään. Toisaalta on myös mainittava, että tietyillä alueilla hän-pronominia käytetään samalla tavoin ihmisviitteisenä kuin kirjoitetussa yleiskielessäkin ja edelleen että joistakin puhutun kielen varianteista puuttuu hän-pronomini jokseenkin tyystin.

Vähemmän yleisesti kielioppiin on tapana sisällyttää tietoja kielenpiirteiden alueellisesta variaatiosta. ISK:n fonologiaa ja taivutusta koskevissa luvuissa on kuitenkin tuotu esille keskeisiä murre-eroja esim. äänne-, taivutus- ja sananrajaisia ilmiöitä käsiteltäessä. Tällöin on käytetty kielimuodoista väljiä alueellisia luonnehdintoja kuten länsi- ja itämurteet, savolaismurteet jne., tarvittaessa myös nimitystä aluepuhekieli.

3) Tyylillisesti. Kieliopin painopiste on tyylillisesti neutraalin asiaproosan ja jokapäiväisen arkipuheen kuvaamisessa. Esimerkiksi vanhahtava tai pienen lapsen kieli tai vieraskielisen puhuma suomen kieli eivät mahdu tämän kielioppikuvauksen piiriin, vaikka ne suomen kielen variantteja ovatkin. Tyylillisesti neutraali ei ole käsitteenä ongelmaton, ei myöskään se, mitä tarkoitetaan arkikielellä. Suomen kielen perussanakirjassa lyhenteellä ark. on merkitty sanat, joiden on tulkittu kuuluvan jokapäiväiseen ”juttelukieleen” ja jotka siis eivät kävisi kirjoitettuun yleiskieleen. Kieliopillisten konstruktioiden merkitseminen vastaavalla tavalla ei ole mahdollista. Esimerkkilauseisiin ja -katkelmiin sisältyvän mahdollisen tyyliarvon voi näin ollen päätellä vain niiden jäljessä olevasta lähdemerkinnästä (k) ’kaunokirjallisuus’, (l) ’lehtiteksti’, (p) ’puhuttu kieli’, jos ollenkaan (aineslähteiden lyhenteistä erillinen liite).

4) Satunnaisuudet ja lapsukset. Poikkeamat standardikielen kaidalta polulta puhutun kielen puolelle ovat eri asia kuin ajattelun heikkoudet, painovirheet ja muut satunnaiset lipsahdukset. Näitä jälkimmäisiä ei kieliopissa dokumentoida. Korpuksen ja kieliopin välissä ovat tietysti kieliopin tekijät intuitioineen. Lapsusten ja tekstissä sattuneiden kömpelyyksien setviminen on vanhastaan kuulunut kielioppaiden työsarkaan, ja kieliopin ja tyyli- ja makukysymysten raja on ollut häilyvä. Deskriptiivisessä kieliopissa ei käsitellä yksittäisiä virhetapauksia, mutta ero toistuvan kyseenalaisen käytön ja kieleen pyrkivän muutoksen välillä ei aina ole ilmeinen.

Kieliopilla on ollut kirjakielen kehityksen eri vaiheissa erilaisia tehtäviä. 1800-luvun puolivälin molemmin puolin suomen kirjakieltä sekä rikastettiin sanastollisesti että vakiinnutettiin ja tasapainotettiin kieliopillisesti; kirjakieleen otettiin aineksia, joita ei vanhassa kirjasuomessa esiintynyt. Sanaston rikastus näkyy nykysuomen johto-opissa esim. samamerkityksisten johdostyyppien rinnakkaisuutena. Tuolloin kieliopeilla oli ilman muuta selvemmin normatiivinen tai vakiinnuttava tehtävä kuin nykyään; kielioppi saattoi jopa muuttaa kieltä valitessaan yhden murrevariantin muiden yli yhteiseen standardikieleen. Esimerkiksi finiittiverbin monikkomuoto oli alkuaan eri näköinen imperfektissä (oti-t, oli-t) kuin preesensissä (otta-vat, o-vat), mutta mm. kielioppien avulla preesensin monikon tunnus -vAt yleistettiin myös menneen ajan muotoihin, ja se vakiintuikin yleiskielen ainoaksi vaihtoehdoksi (otti-vat, oli-vat). Itämurteista on otettu yleiskieleen ihmisiin viittaavien pronominien akkusatiivin pääte -t (minut, kenet) vanhasta kirjasuomesta tutun länsimurteisen -n:n sijalle, vrt. He näit minun. Nämäkin suositellut morfologiset tyypit vakiintuivat kirja- ja yleiskielessä yksinomaisiksi.

 

TIETOJA VERKKOVERSIOSTA

ESIPUHE

JOHDANTO

LYHENTEET JA ERIKOISMERKIT

KIRJALLISUUSLUETTELO

VIITTAUSOHJE

TEKIJÄ- JA JULKAISUTIEDOT

PALAUTE