Lause voi vähimmillään muodostua pelkästä verbistä, esim. Tuulee, tai lauseytimestä, johon kuuluu finiittimuotoinen predikaattiverbi ydintäydennyksineen, kuten Tulee talvi; Aurinko laskee mereen. Ytimen lisäksi lauseeseen sisältyy tavallisesti muunlaisiakin jäseniä: syntaktiselta kannalta valinnaisia puite- ja kommenttiadverbiaaleja sekä liitynnäisinä mm. konjunktioita ja muita partikkeleita.
Kirjoitetun tai puhutun tekstin osana esiintyvään lauseeseen tai sen osana olevaan lausekkeeseen liittyy usein myös vähemmän selvästi integroitunutta ainesta erilaisina lisäyksinä, jotka kirjoituksessa erottuvat muusta lauseesta välimerkein, puheessa tavallisimmin prosodisesti.
Jotkut kommenttiadverbiaalit, mm. kuten tunnettua, aiheellisesti kyllä jne., ovat lähes aina lauseessa parenteettisina lisäyksinä (» § 1071 – 1073), kun taas sellaiset kommenttiadverbit kuin mielestäni, tunnetusti tai ikävä kyllä ovat useimmiten lauseenmääritteeksi integroituneita. Etenkin huomionkohdistimet kuule, kato ym. sekä tietyt affektiset interjektiot samoin kuin muutkin affektiset ilmaukset (Tästä ei tule mitään, hitto vie) ovat lauseenloppuisina kiteytyneitä lisäystyyppejä. Useat partikkelit ovat lauseeseen tai johonkin sen osaan liitynnäissuhteessa (» § 794); tämä on lisäyssuhteen ohella toinen lauseenjäsensuhdetta löyhempi kieliopillinen suhde lauseen elementtien välillä.
Puheessa lisäys on jo puheen aikasidonnaisen luonteen vuoksi vaikeammin rajattavissa. Puhetta kuvattaessa on myös ongelmallista kohdistaa huomio vain lauseisiin, sillä spontaanissa puheessa on myös muita kuin lauseen käsittäviä ilmauksia, jotka toimivat itsenäisinä semanttisina ja kommunikatiivisina kokonaisuuksina. Erimuotoisia puheessa esiintyviä kokonaisuuksia nimitetään yhteisellä nimellä lausumiksi (» § 1003). Käytännössä kuitenkin juuri lause on puheessakin useimmiten se syntaktinen kokonaisuus, jota jatketaan erilaisin lisäyksin. Lauseen jäljessä oleva lisäys voi tulla prosodisesti päättyneeksi osoitetun lausuman jälkeen, tauon jälkeen tai vasta toisen puhujan vuoron jälkeen (» § 1054).
Lauseeseen liittyviä lisäyksiä on rakenteeltaan monentyyppisiä, eivätkä ne muodosta homogeenista kategoriaa. Yhteinen nimittäjä on ehkä se, että lisäykset kommentoivat tai täydentävät jotakin (usein meneillään olevaa) lausetta tai vuoroa.
Tavallisimmat lisäystyypit (» asetelma 157) eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka kiinteästi ne liittyvät ympäröivään kielelliseen ainekseen. Kieliopillistuneimpia tapauksia ovat appositiorakenteet ja lohkeamat (» § 1059 – 1063). Epärestriktiiviset lauseet ovat näennäisesti vastaavien alisteisten lauseiden kaltaisia mutta syntaktisesti yhdyslauseen toisesta osasta näitä riippumattomampia (» § 1068 – 1069). Parenteesit, sanahaut ja itsekorjaukset ovat puheessa aikasidonnaisia editointikeinoja (» § 1071 – 1076). Kirjoitetussa tekstissä niillä voi olla sekä taustoittavia että muita tulkintaa ohjaavia tehtäviä. Funktioltaan selväpiirteisimpiä ovat referaattia seuraavat jälkijohtolauseet (» § 1070) sekä samanmielisyyttä hakevat liitekysymykset (» § 1058). Puhutteluilmaukset liittyvät löyhästi muuhun vastaanottajalle kohdistettuun lausumaan (» § 1077 – 1078).
| Jälkilisäykset – syntagmaattinen – paradigmaattinen – konjunktiolisäys – liitekysymykset |
Epärestriktiiviset
lauseet – vaikka-lause – koska- ja kun-lause – jos-lause |
Fraasit ja kiteymät |
| Lauseet | ||
| Sanahaku ja itsekorjaukset | ||
| Appositio – löyhä – kiinteä |
Lisäävä relatiivilause | |
| Lohkeama eteenpäin | ||
| Puhuttelulisäykset |
Edellinen pykälä