Taustoittava pykälä
Appositiota on pidetty kielitieteellisessä kirjallisuudessa joko lauseenjäsentehtävänä tai kieliopillisena suhteena. Edellisessä mielessä appositio-nimitys on esiintynyt etenkin substantiivin määritteen yhtenä alatyyppinä (Hakulinen – Karlsson 1979: 122–123).
Jälkimmäisessä mielessä appositiota on pidetty senkaltaisena kieliopillisena suhteena kuin ovat rinnastaminen, määrittäminen ja täydentäminen (Matthews 1981: 223). Appositiosuhdetta on pidetty heterogeenisena, niin että joissakin tapauksissa se muistuttaa rinnastusta, joissakin toisissa määrittämistä.
Lähtökohtana miltei kaikissa esityksissä on se, että on olemassa selviä appositiotapauksia, jotka noudattavat joitakin rakenteellisia ja sisällöllisiä ehtoja: appositiorakenteen osilla on sama lauseenjäsentehtävä ja osat ovat rinnakkaisia ja samatarkoitteisia. Näitä eri tekijöitä on kuitenkin painotettu eri tavoin. Esimerkiksi taipumattomia nimikkeitä (rouva Ahtisaarta) ja tukisubstantiiveja (pisteestä A) on ollut tapana käsitellä appositiorakenteiden yhteydessä, vaikka toinen osa on taipumattomana selvästi kumppaniinsa nähden epäitsenäinen.
Fennistiikassa nimityksellä appositio on tarkoitettu pääasiassa kahta eri lauseenjäsentehtävää: yleensä essiivisijaista adverbiaalia, joka kertoo subjektin tai objektin tilasta ja samalla tapahtuman olosuhteista tai syystä, esim. Vanhempana et voi vetäytyä vastuusta, toisaalta substantiivin nimikemääritettä, esim. Jäimme kaipaamaan prinsessa Dianaa. Edellistä tyyppiä on kutsuttu myös appositioadverbiaaliksi (tai predikatiiviseksi lauseenvastikkeeksi, ks. Ikola 1974: 7, 81) ja jälkimmäistä appositioattribuutiksi. Tässä kieliopissa appositioadverbiaaleja ei eroteta muista predikatiiviadverbiaaleista (» § 974).
Kolmantena vaihtoehtona on esiintynyt ajatus, että appositiot ovat lauseenlisiä (Ahlman 1933; Ravila 1945). Tässä kieliopissa ne on katsottu erityyppisiksi lisäyksiksi.
Edellinen pykälä