Verbien ja nominien lyhyt vartalonloppuinen e katoaa monikon ja imperfektin i-tunnuksen ja superlatiivin ja konditionaalin i-alkuisen tunnuksen edeltä (» asetelma 22). Pitkään e:hen päättyvissä nominivartaloissa loppuvokaali vastaavasti on lyhyt i:n edellä (» § 52).
| luke-
tule- nouse- häiritse- pimene- |
luk-i
tul-i nous-i häirits-i pimen-i |
luk-isi
tul-isi nous-isi häirits-isi pimen-isi |
|
| kive-
kiele- vede- jäsene- avaime- naise- rikokse- neljänne- uutuude- |
kiv-i-
kiel-i ves-i- jäsen-i- avaim-i- nais-i- rikoks-i- neljäns-i- uutuuks-i- |
||
Huom. Useilla e-vartaloisilla sanoilla on myös konsonanttivartalo (» § 55), jolloin vokaali- ja konsonanttivartalon kesken vallitsee vaihtelu e : ∅, esim. kiele- : kiel-. Konsonanttivartalon loppukonsonantti on lähtökohtaisesti sama kuin vartalovokaalia e edeltävä konsonantti sanan vokaalivartalossa, esim. pien-tä : piene-, punais-ta : punaise-, kävel-kää : kävele-. Poikkeuksena tästä ovat in : ime‑johtimiset sekä lumi-, niemi-tyyppiset substantiivit, joissa konsonanttivartalo päättyy n:ään eikä m:ään (keitin-tä : keittime-, lun-ta), ominaisuudennimet (hienout-ta : hienous) ja järjestysluvut (kolmat-ta : kolmas) sekä ne- ja itse-vartaloiset verbit (pienet-köön : pienene-, merkit-köön : merkitse-).
Edellinen pykälä