Sanapainolla tarkoitetaan yksittäisen sanan sisäistä painotusta. Sanalla on pääpaino ja neli- tai useampitavuisella sanalla myös sivupaino. Suomessa sanan pääpaino on ensimmäisellä tavulla, oli tavu lyhyt tai pitkä. Toisaalta painotonkin tavu voi olla lyhyt tai pitkä.
Sivupainon sijaintiin vaikuttaa kaksi fonologista tekijää: puherytmi ja tavujen pituus. Puherytmi perustuu suomessa kaksitavuiselle tahdille eli jalalle. Perustapauksessa tahtiyksikkö käsittää painollisen ja yhden painottoman tavun ja sivupaino lankeaa joka toiselle tavulle, ts. kolmannelle, viidennelle, seitsemännelle jne. tavulle (a). Sanan viimeinen tavu on yleensä painoton. Mikäli kuitenkin sivupaino osuisi lyhyelle tavulle, paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle (b). Painottomien tavujen ylityksistä syntyy jaksotukseen kolmi- tai useampitavuisia tahtiyksiköitä. (Seuraavassa merkki ˈ tarkoittaa pääpainoa ja ˌ sivupainoa; tahtiyksiköt on ympäröity sulkein.)
Kahta painollista tavua ei esiinny peräkkäin, joten tavusta, jolle sivupaino on siirtynyt, tahdinmuodostus alkaa uudelleen. Yhdyssanoja tämä ei kuitenkaan koske: niissä voi olla peräkkäin kaksi painollista tavua, esim. ˈmaan.ˌtie, ja yhdysosa aloittaa uuden tahtiyksikön, esim. (ˈmaa).(ˌta.lo.us).
Joillain johdin- ja taivutusaineksilla on luontaista painoa: ne voivat saada sivupainon vaikka pitkän tavun ylitse, kuten johdin -Oi-: (ˈdo.ku.men).(ˌtoi.tiin). Jotkin toiset suffiksit – sijapäätteet ja possessiivisuffiksit – vaikuttavat sivupainoon niin, että paino sijoittuu niitä edeltävälle tavulle. Vaihtoehtona on silti myös odotuksenmukainen, tavun pituuden perusteella määräytyvä sivupaino.
Numeraaleissa pääpaino sijoittuu kertolaskua noudattavissa osissa alkuosalle (ˈkaksi ˌsataa; ˈsataˌtuhatta), yhteenlaskua noudattavissa jälkimmäiselle yhteenlaskettavalle tai molemmille osille (ˌsata ˈkaksi; ˌtuhat ˈsata ~ ˈtuhat ˈsata) (» § 780). Kymmentä-jälkiosan suhteellinen painottomuus heijastuu sen voimakkaana redusoitumisena puheessa: viis.ky.tä ~ viis.kyt ~ viis.kt.
Edellinen pykälä