Sanan taivutusmuoto koostuu vartalosta ja taivutustunnuksesta. Vartalo on siis se osa sananmuotoa, joka jää jäljelle kun taivutustunnukset erotetaan. Vartalo ja taivutustunnukset eivät aina erotu toisistaan yksiselitteisesti.
Nominin ja verbin vartalot ovat periaatteessa rakenteeltaan samanlaisia. Molemmissa on niin yksi‑, kaksi- kuin monitavuisiakin vartaloita, sekä vokaali- että konsonanttivartaloita (» § 55). Vokaalivartaloissa on yksinäisvokaaleihin sekä pitkään vokaaliainekseen päättyviä vartaloita. Vartalon lopun vaihtelut esim. i-suffiksin edellä ovat nomineissa ja verbeissä pitkälti samat. Sekä nomineissa että verbeissä on myös yhdyssanoja; niissä taipuu yhdysosien määrästä riippumatta yleensä vain jälkiosa eli edusosa (» § 404).
Vartalo voi olla sanan kaikissa taivutusmuodoissa sama (a), tai sillä on eri taivutusmuodoissa variantteja, jotka yleensä eroavat hieman toisistaan loppuosaltaan (b).
Säännönmukaisia morfofonologisia vartalonvaihteluita ovat astevaihtelu (» § 41 – 43), i-suffiksin aiheuttama vokaalivaihtelu (» § 46 – 52) ja t ~ s-vaihtelu (» § 40 huom.):
Monissa sanatyypeissä on myös muunlaista vartalonvaihtelua, joka saattaa olla erityyppistä perusmuodoltaan samanloppuisissakin sanoissa, esim. vesi : veden mutta lasi : lasin tai vapaus : vapauden mutta tapaus : tapauksen. Lisäksi on sellaista vartalonvaihtelua, joka koskee vain yhtä tai muutamaa sanaa: verbeillä olla ja ei on poikkeukselliset 3. persoonan muodot on, ovat ja ei, eivät, muissa persoonissa vartalot ovat ole- ja e-. Poikkeuksellisia vartalovariantteja on myös peruslukusanoilla, esim. yksi : yhde‑, seitsemän : seitsemä-, ja pronomineilla kuten minä : minu‑, se : si-tä sekä yksittäisillä verbeillä ja nomineilla, esim. näh-dä : näke-, tietä- : tien-nyt, lämmin : lämpimä-, mies : miehe‑.
(U)Us- ja nen-loppuisilla nomineilla sekä järjestysluvuilla on yksikön nominatiivina muoto, joka ei esiinny niiden minkään taivutusmuodon vartalona. Myös tuote-tyypin nominit kuuluvat tähän joukkoon, jos niiden yksikön partitiivi hahmotetaan tA- eikä ttA-päätteiseksi (» § 59).
uutuus | : | uutuude-n | : | uutuut-ta | : | uutuute-na | : | uutuuks-i-ksi |
ihminen | : | ihmise-n | : | ihmis-tä | : | ihmise-nä | : | ihmis-i-ksi |
neljäs | : | neljänne-n | : | neljät-tä | : | neljänte-nä | : | neljäns-i-ksi |
tuote | : | tuottee-n | : | tuotet-ta | : | tuottee-na | : | tuotte-i-ksi |
Samankin lekseemin paradigmaan voi kuulua erilähtöisiä vartaloita. Suppleetiossa lekseemin eri taivutusvartaloiden välillä ei ole äänteellistä yhteyttä: on : lienee, et : älä. Sekaparadigmassa vartalot puolestaan perustuvat yleensä samaan kantaan, mutta eivät vastaa toisiaan loppuosiltaan, esim. parane- : parantu- (» § 349).
Eräät tunnukset muodostavat vartalon kanssa uuden vartalon, ns. alivartalon. Esimerkiksi monikon tunnus i ~ j luo nominille monikkovartalon, johon sijapäätteet liittyvät: pui-ssa : pui-ta, rikkai-sta : rikkai-ta, kirjoi-ssa : kirjoj-a. Finiittiverbeissä taas imperfektin tunnus luo verbille imperfektivartalon, johon persoonapäätteet liittyvät: istui-n, maksoi-mme, halusi-vat.
Huom. i-vartaloisten verbien imperfektivartalo on samanasuinen kuin preesensvartalo, sillä vartalon loppu-i ja imperfektin i lankeavat yhteen: etsi-n, mieti-mme, murehti-vat, ui, tupakoi-t. Samoin i-loppuisten yksitavuisten nominien loppu-i ja monikon i sulautuvat niin että yksikön ja monikon taivutusmuodot ovat identtiset: täi-tä, hai-lle, koi-hin.