Taustoittava pykälä
Perinteisessä suomen kielioppikuvauksessa on osaa ei-finiittisistä verbilausekkeista nimitetty lauseenvastikkeiksi. Keskeisiä lauseenvastikkeita ovat partisiippirakenne eli referatiivinen lauseenvastike, temporaalinen, finaalinen, modaalinen sekä statuslauseenvastike. Kirjallisuudessa esiintyy jonkin verran eri tulkintoja siitä, millaiset rakenteet täyttävät lauseenvastikkeen kriteerit. Ikolan (1974) mukaan lauseenvastikkeiksi katsotaan sellaiset infiniittirakenteet, joissa kaikilla ydinjäsenillä on ilmiedustus. Substantiivia määrittävää partisiippilauseketta kuten puista karisseet (lehdet) ei ole katsottu lauseenvastikkeeksi, vaikka sellainen usein vastaa relatiivilausetta: (lehdet,) jotka ovat karisseet puista. Kannanottoja lauseenvastikkeisiin on esittänyt Siro (1964b: 110–114); kokoavan katsauksen lauseenvastikkeiden määrittelykriteereistä on laatinut Wiik (1981b).
Tässä kieliopissa ei käytetä termiä lauseenvastike, koska jaottelu lausetta korvaaviin ja muihin rakenteisiin tuottaa kuvaukselle enemmän ongelmia kuin hyötyä. Pedagogisena käsitteenä lauseenvastike kuitenkin puoltaa paikkaansa. Useimmat lauseenvastikkeiksi vanhastaan nimitetyt rakenteet käsitellään infiniittisinä lausekkeina, joilla on enemmän tai vähemmän lausemaisia ominaisuuksia. Tällaisia ovat referatiivirakenne (Luulin hänen lähteneen; » § 538), temporaalirakenne (pojan lähdettyä; » § 543) ja finaalirakenne (Hän säästi rahaa lähteäkseen matkalle » § 513). Rakennetta (Hän lähti) hattu kourassa nimitetään statusrakenteeksi (» § 877).
Edellinen pykälä