kallellaan


kallistuneena, (pystysuuntaan nähden) vinossa, viistossa

 

Suomen sanojen alkuperä
kallas1 (: kaltaan; Jusl 1745; KaakkSm Ink, paik. Häme Kain Peräp) ’äyräs, penger, reuna’ / ’Hang, Böschung, Rand’, kalteva (yl.), kaltto; *kalsi: kallellaan, ‑lleen, kallistaa (Agr), kallistua ~ ink kallas ’törmä, penger’, kalla ’kalteva’, kallallē ’kallelleen’, kallistua ’kallistua, taipua’ | ka kallellah, ‑lleh, kallalleh ’kallellaan, ‑lleen’, kallata, kallistoa ’kallistaa, kumota’, kallistuo ’kallistua’, kallates ’viettävä, kalteva’ | ly kaldaududa ’kallistua, mennä kallelleen’, kautoi ’kalttoon, vinoon’ | ? ve kaĺt́ĺi ’kautta, sivu, pitkin’ | va kalle̮z (g. kallā) ’(jyrkkä) rantapenger’, kalttoza ’loiva’ | vi kallas (g. kalda) ’äyräs, rantapenger, jyrkkä ranta’, kallak ’rinne’, kalduda ’kallistua, taipua’ (sm > lpKld kā̀lᴅă ’kalteva’)
< germ *halþa-z (> mn hallr ’kalteva, viettävä (rinne)’), josta kallas; *halþīn- (> goot halþei, mys haldi: uo-haldi ’rinne’, saks murt. häldi ’kaltevuus, viettävyys’), josta *kalsi.
Kirjallisuusluettelo
SSA 1992–2000