aikoa (Agr; et. PSavo Pohjanm Kain Peräp Länsip), rinn. paik. aivoa (: aion t. aivon; Agr aijuon), Jusl 1745 myös aicoan (~ inf. *aiota) ’pitää tarkoituksenaan, suunnitella’ / ’beabsichtigen, vorhaben’, aie (As 1763), aikomus (kummastakin murt. hajat.) ’hanke, pyrkimys, tavoite; vehkeily’ (Raam 1642 aicoimuskirjat ’vehkeilykirjeet’); aivoitus (ks. tätä)
~
ka (itk.) aikuo, aigo- ’saada aikaan, synnyttää’, aikoja ’synnyttäjä’; tähän ehkä aikoi-: aikoiarmoine (itk., Suojärvi) ’äidin tunnusnimi’ (vrt. kuitenkin aika2)
| li aigə ’mitata, päätellä’.
— Sm > lp aiˈgot ’aikoa, mieliä, haluta’; E *aajguve, aajgui, Lu āika, N āigâ, In aaiga ’aie’, N aiˈgomuš, In ȧjgumaš ’aikomus’.
Todennäk. johd. sanasta aika1, ks. tätä, eikä laina germ taholta, kuten on oletettu.
Kirjallisuusluettelo
- Lönnrot 1854 Enare 217 (sm ~ lp)
- Qvigstad 1881 Beiträge 46 (samoin)
- MUSz 1873–81 718 (~ aika)
- Tunkelo 1912–13 FUF 13 104–08 (< germ *aiǥan, vrt. goot aigan, mr ægha ’omistaa; olla velvollinen tekemään jtak’)
- Kettunen Vir 1934 223 (+ li)
- Lagercrantz 1939 LpWsch 25 (sm > lp)
- SKES 1955 8 (todennäk. ← aika)
- E. Itkonen 1968 SKK 489 (← aika)
- Häkkinen 1987 ES 4
