suunta (As 1740; yl.) ’Richtung’, murt. myös sunta (1731; etup. hämmurt. KaakkSm), merk. paik. mm. ’uskonsuunta; asianlaita; tapa’,
yhd. ilmansuunta, ajo-, kulkusuunta, johd. suuntainen (yksi- ~ yhden-, kaksisuuntainen), suunnaton (Salamnius 1690; JuslP sunnatoin), suunnata, suuntaus, suunnilleen,
(olla) suunniltaan, suunnitella, suunnikas (1847), suunnistaa, suuntia ’ottaa t. määrätä suunta; yritellä (Gan 1787 myös »aapista suntij tawaamaan»)’
~
ka suunta, sunta ’suunta, puoli’ (< sm)
| vi (uud., < sm) suund (g. suuna) ’suunta’, suunata ’suunnata’ (sm > lpN sunˈde (In) ’suunta’ (N vain kuv.), sunˈdai (In) ’(siihen)suuntaan, tapaan, (sinne) päin’)
mahd. joko < baltt (*suntā), vrt. liett siuntà ’lähetys, lähettäminen’ v:stä sių̃sti ’lähettää’ (sanassa myöh. s:n liudennus, vrt. latv. sūtīt ’lähettää’)
tai < sl, vrt. ven sud ’tuomio, päätös, oikeuskäsittely; oikeudenistunto, tuomioistuin, oikeus, ‑virasto; tuomari; arvostelu, mielipide, johtopäätös’ (merkityksen suhteen vrt. esim. ns richten ’suunnata’ ja ’tuomita’). — Vanhoja lainoja em. ven sanasta ovat vi sund (g. sunni) ’pakko, pakotus, käsky; oikeus; tuomari’ ja li suńd, ‑izānd ’tuomari’. Ks. myös suutia1.
Kirjallisuusluettelo
- Y[rjö-]K[oskinen] KKu 1868 167 (suunta, sunta ~ suntio, ‑a (~ sl; ~ vi, li sund))
- Ahlqvist 1871 KO 201 (omap.: ? ← suu)
- Mikkola 1938 SUST 75 77 (s.v. mven sudija > suntio jne.; merkityksenkehitys: ~ saks)
- Mägiste 1938 EKeel 17 150 (vi suund < sm)
- Hakulinen 1946 SKRK 2 30 (suunta omap.)
- Kalima Vir 1950 66 (? sl (= ven sud < sǫdŭ))
- Kalima 1952 SlS 55–57, 164–65 (< sl: ? < ven)
- Kiparsky Vir 1956 76 (~ ven puol tšek)
- Kiparsky 1963 RHGr 1 80 (< mven)
- SKES 1969 1135 (todennäk. < ven; ka lp < sm)
- Plöger 1973 RL 324–26 (< sl vai omap.?)
- Kiparsky 1975 FUF 41 185
- Hakulinen 1979 SKRK4 366 (?? < sl)
- Häkkinen 1987 ES 295 (< sl)
- Liukkonen 1999 SUST 235 137 (< baltt)
