suunniltaan


hyvin kiihtyneenä, hysteerisenä, poissa tolaltaan

 

Suomen sanojen alkuperä
suunta (As 1740; yl.) ’Richtung’, murt. myös sunta (1731; etup. hämmurt. KaakkSm), merk. paik. mm. ’uskonsuunta; asianlaita; tapa’, yhd. ilmansuunta, ajo-, kulkusuunta, johd. suuntainen (yksi- ~ yhden-, kaksisuuntainen), suunnaton (Salamnius 1690; JuslP sunnatoin), suunnata, suuntaus, suunnilleen, (olla) suunniltaan, suunnitella, suunnikas (1847), suunnistaa, suuntia ’ottaa t. määrätä suunta; yritellä (Gan 1787 myös »aapista suntij tawaamaan»)’ ~ ka suunta, sunta ’suunta, puoli’ (< sm) | vi (uud., < sm) suund (g. suuna) ’suunta’, suunata ’suunnata’ (sm > lpN sunˈde (In) ’suunta’ (N vain kuv.), sunˈdai (In) ’(siihen)suuntaan, tapaan, (sinne) päin’)
mahd. joko < baltt (*suntā), vrt. liett siuntà ’lähetys, lähettäminen’ v:stä sių̃sti ’lähettää’ (sanassa myöh. s:n liudennus, vrt. latv. sūtīt ’lähettää’)
tai < sl, vrt. ven sud ’tuomio, päätös, oikeuskäsittely; oikeudenistunto, tuomioistuin, oikeus, ‑virasto; tuomari; arvostelu, mielipide, johtopäätös’ (merkityksen suhteen vrt. esim. ns richten ’suunnata’ ja ’tuomita’). — Vanhoja lainoja em. ven sanasta ovat vi sund (g. sunni) ’pakko, pakotus, käsky; oikeus; tuomari’ ja li suńd, ‑izānd ’tuomari’. Ks. myös suutia1.
Kirjallisuusluettelo
SSA 1992–2000