Suomen sanojen alkuperän painetun version lukuohje

1.1. Hakusana

Hakusanoiksi on valittu mahdollisimman kattava valikoima suomen yleiskielen perussanoja (johtamattomia ja yhdistämättömiä sanoja) sekä lisäksi murresanoja, etenkin laajalti esiintyviä, ja vanhassa kirjakielessä esiintyneitä sanoja. Uudemmista, kansainvälisistä lainasanoista on jätetty pois muut paitsi aivan tavallisimpia. Tällaisen sanaston alkuperä on selvitetty useiden vieraiden kielten etymologisissa sanakirjoissa sekä sivistyssanakirjoissa, ja suomen osalta näistä löytyy perusteellisia ja yleistajuisia selvityksiä esim. Kalevi Koukkusen teoksessa »Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja» (Nykysuomen sanakirja 8). Sanojen tärkeimmät johdokset sisällytetään sana-artikkeleihin. Myös johdos voi esiintyä hakusanana, mikäli sillä on tarkkoja vastineita sukukielissä tai mikäli se on kantasanastaan äänteellisesti tai merkityksensä puolesta huomattavasti loitontunut. Näin on menetelty myös joissakin sellaisissa tapauksissa, joissa kantasana ei esiinny yleiskielessä itsenäisenä sanana, mutta johdos esiintyy.

Hakusana on normaalissa sanakirjamuodossa, ts. nominit ovat yksikön (jotkut vain monikollisena esiintyvät sanat monikon) nominatiivissa ja verbit 1. infinitiivissä. Partikkeleista esiintyy hakusanana vaihtelevia muotoja, lähinnä yleisyyden mukaan, ja myös adverbi- tai partikkelivartalo voi esiintyä hakusanana. Tähti hakusanan edessä tarkoittaa sitä, että hakumuoto ei esiinny kielessä sellaisenaan, vaan että kyseessä on vartalo, jonka johdoksista tai taivutusmuodoista annetaan selitys.

Sivun alkuun

1.2. Suomen ja lähisukukielten aineisto

Hakusanaa seuraa sulkeissa sen kirjallinen ensiesiintymä ja murrelevikki. Ennen 1800-lukua kirjatuista sanoista on pyritty löytämään ensimmäinen kirjaanpano. Tässä ovat olleet apuna »Vanhan kirjasuomen sanakirjan» ensimmäinen osa sekä sen pohjana olevat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimiston vanhan kirjasuomen kokoelmat. 1800-luvun ensiesiintymiä on poimittu etupäässä vain sanakirjoista; muihin lähteisiin viitataan satunnaisesti, milloin sanakirjaesiintymää vanhempi tieto on saatu käsiin. Tämä johtuu siitä, että 1800-luvun suomenkielisen kirjallisuuden systemaattinen sanastus on vielä tekemättä, eikä siihen tässäkään yhteydessä ole ollut mahdollista ryhtyä. Tunnetuimmat vanhan kirjasuomen kirjoittajat on mainittu nimeltä, ja asetuksiin, raamattuihin, almanakkoihin jne. on viitattu omilla lyhenteillään. Pelkän vuosiluvun varaan on ensiesiintymistä jäänyt etupäässä lyhemmistä katkelmista ja tuntemattomien tai heikosti tunnettujen kirjoittajien teksteistä poimittuja sanoja. Ensiesiintymän yhteyteen on toisinaan otettu myös lyhyitä sitaatteja kirjallisuudesta tai hakusanan muoto alkuperäisessä kirjoitusasussaan, mikäli tämä poikkeaa huomattavasti nykyasusta (muuten kuin normaaliksi katsottavan murrevariaation puolesta) tai sen katsotaan selventävän sanan käyttöyhteyttä, erikoismerkitystä tms.

Ensiesiintymiä on toisinaan annettu myös artikkelissa mainituille muille sanoille kuin hakusanalle. Näin on menetelty erityisesti, jos jonkin hakusanan johdoksen tai murrevariantin ensiesiintymä on hakusanan ensiesiintymää vanhempi tai jos murteellisen hakusanan yhteydessä on yleiskieleen kiinteämmin kuuluvia johdoksia, joiden ensiesiintymät voivat olla mielenkiintoisia. Ensiesiintymien tarkoitus on siis tältä osin antaa osviittaa sanan iästä suomen kielen kirjallisessa viljelyssä. Joidenkin uudissanojen osalta voi kyseessä olla jopa sanan (johdoksen, tietyn yleiskielisen merkityksen tms.) varsinainen ikä, mutta useimmat sanat ovat luonnollisesti kirjallisia ensiesiintymiään huomattavasti vanhempia. Ensiesiintymään verrattavilla sanakirjatiedoilla on varustettu myös monia artikkeliin sisältyviä nyky- tai yleiskieleen kuulumattomia sanoja. Tällöin viittaukset ovat enemmän lähdeviitteen luonteisia, mutta ainakin vanhempien (1600- ja 1700-luvun) sanakirjojen osalta samalla ensiesiintymiä.

Hakusanan merkitys on annettu puolilainausmerkeissä saksaksi, tarpeen mukaan myös suomeksi, mikäli kyseessä on murresana, kaksi tai useampia synonyymeja tai muuten suomen sana, jonka merkitys ei ole itsestään selvä. Merkityksen selitykset ovat luonteeltaan lähinnä identifioivia eivätkä pyri esittämään täydellisesti esim. murteissa tavattavaa sanojen merkityskirjoa. Yleiskielestä poikkeavia merkityksiä on annettu erityisesti silloin, kun ne valaisevat sanan etymologiaa. Murresanoilla, joilla varsinaista yleiskielen merkitystä ei ole, selitteet ovat usein pakosta laajempia.

Merkityksenselityksen jäljessä ovat hakusanan tavallisimmat johdokset. Johdosten merkitysten selityksiin pätee sama kuin hakusanankin suomenkielisiin selityksiin. Johdosten jälkeen esitellään samassa kappaleessa suomen sanan vastineet lähisukukielissä. Merkki ~ tarkoittaa tässä yhteydessä etymologista vastaavuutta. Jos vastaavuus ei ole tarkka, mutta suomen sana kuitenkin muistuttaa joitakin lähisukukielten sanoja, voidaan käyttää myös ilmausta »vrt.» tai muuta väljempää sanamuotoa. Lähisukukielten vastineet tärkeimpine johdoksineen on erotettu toisistaan pystyviivalla; samanasuisia vastineita voi eri kielistäkin olla samojen pystyviivojen välissä. Vastineiden muoto on mahdollisuuksien mukaan sama kuin suomenkielisen hakusanan eli nomineilla nominatiivi ja verbeillä *tA‑infinitiivi. Jos tätä muotoa ei ole löydettävissä, mainitaan mikä muoto on kyseessä. Verbeistä on joskus esitetty selvyyden vuoksi pelkkä vartalo, jonka merkkinä on tavuviiva.

Sana-artikkelin toista kappaletta voidaan pitää varsinaisen alkuperän esittävänä osana, vaikka jo lähisukukielten vastineetkin ovat osoituksena sanan verrattain korkeasta iästä. Jälkikappaleessa ilmoitetaan kantasana, jos hakusana on johdos, tai muu suomenkielinen sanasto, johon hakusana tavalla tai toisella liittyy. Jos sanalle on osoitettavissa etymologisia vastineita etäsukukielistä, vastineet esitetään tässä kappaleessa, samoin lainasanoista lainaoriginaali tai varhaisemman originaalin edustus lainanantajataholla.

Sivun alkuun

1.3. Etäsukukielten vastineet

Toisen kappaleen aloittaa yhtäläisyysmerkki (=), jos hakusanalle on osoitettavissa etymologisia vastineita yhdestä tai useammasta etäsukukielestä (lappi, mordva, tšeremissi, votjakki, syrjääni, voguli, ostjakki, unkari, samojedikielet). Jos yhtäläisyysmerkin edessä on kysymysmerkki, on koko yhdistelmä (ims kielten sanojen kuuluminen ylipäänsä yhteen kaukaisempien kielten sanojen kanssa) epävarma. Jos yhdistämisen epävarmuus koskee vain osaa etäsukukielistä, on kysymysmerkki sijoitettu kulloisenkin kielen lyhenteen eteen. Etäsukukielten tiedoista esitellään ensin suomalais-ugrilaisten kielten (lp md tšer votj syrj vog ostj unk) sanat erotettuna toisistaan pystyviivalla ( | ). Mahdolliset samojedikielten vastineet (samJr Jn T slk samKm Kb M Taigi Krg) seuraavat kaksoispystyviivan ( || ) jälkeen, nämäkin erotettuna toisistaan pystyviivalla ( | ).

Etäsukukielten nominit esitetään, kuten hakusanakin, aina yksikön nominatiivissa, verbien muodot ovat kunkin kielen tavallisimpia sanakirjamuotoja: 1) lappi: infinitiivi (‑t jne.); 2) mordva: infinitiivi (‑ms); 3) tšeremissi: prs. yks. 1. (‑em / ‑am); 4) permiläiset kielet: infinitiivi (‑ni̮); 5) obinugrilaiset kielet: verbivartalo; 6) unkari: prs. yks. 3. (päätteetön / ‑ik); 7) samojedikielet: verbivartalo. Poikkeustapauksissa, jos näitä muotoja ei ole ollut käytettävissä, ilmoitetaan verbimuoto erikseen. Verbivartalon merkkinä on tavuviiva.

Sivun alkuun

1.4. Lainaetymologiat

Vasemmalle osoittava nuolenkärki (<) kappaleen alussa tarkoittaa sitä, että hakusanana oleva sana tai sanapesye on lainautunut vieraalta taholta. Nuolenkärkeä seuraa ensinnä sanan välitön lainalähde (esim. nykyruotsi nr), ja lainalähteen omaa taustaa selventämään on usein esitetty sille myös omaa vertailumateriaalia — lähinnä vain osoitukseksi siitä, että sanan juuret ovat nimenomaan tällä taholla eikä lainasuunta ole päinvastainen (suomesta ruotsiin). Vanhempien lainojen kohdalla joudutaan useimmiten esittämään pelkkää vertailumateriaalia. Tätä tarkoittaa ilmaus » < germ, vrt. mn (jne.)». Jos lainanantajataholla tai esim. (varhais)kantasuomessa on rekonstruoitavissa sanan vanhempia äänneasuja, jotka valaisevat sanueiden äänteellisiä suhteita, voi näitä olla myös artikkelissa näkyvissä. Rekonstruktiot on merkitty asteriskilla (*). Myös näissä tapauksissa esitetään samoin vertailuaineistoa, jonka perusteella rekonstruktioon on päädytty, esim. »juusto – – < germ *jūsta- ~ *justa- (< *jūsto- ~ *justo‑), vrt. mn ostr ’juusto’ = mr oster, uster, nr nn nt ost id.». Myös oikealle osoittava nuolenkärki (>) tarkoittaa lainautumista (nuolenkärjen suuntaan), tavallisesti suomesta tai jostakin sukukielestä muihin kieliin. Tätä käytetään kappaleen sisällä.

Sivun alkuun

2.1. Suomi

Suomen murretietojen esitys on karkeahko. Maakuntiin ja muihin murrealueisiin yhdistetyt etuliitteet E, I, L ja P tarkoittavat ilmansuuntien mukaan tarkemmin määriteltyä aluetta, vastaavasti K = keski‑; alueista käytetyt lyhenteet selviävät lyhenneluettelosta. Eri murteissa esiintyviä sanan äänteellisiä variantteja luetellaan vain siinä tapauksessa, kun vaihtelu ei selity normaalin murrevariaation perusteella. Johdoksia samoin kuin murteittain esiintyviä sanan erikoismerkityksiä ja käyttötapoja ei ole otettu mukaan tyhjentävästi, vaan kussakin tapauksessa on rajoituttu edustavaan valikoimaan, nimenomaan sellaisiin käyttötapoihin, jotka saattavat olla sanan alkuperän kannalta valaisevia.

Sivun alkuun

2.2. Lähisukukielet

Lähisukukielistä on mukaan otettu tavallisesti yksi muoto kustakin tai muutama kyseistä sanuetta hyvin edustava sana. Levikkiä tai saantipaikkaa ei esitetä, mutta erikoistapauksissa voidaan kielten päämurteisiin viitata karkeahkoilla ilmansuuntaa osoittavilla lyhenteillä, jolloin esim. lyhenne veE tarkoittaa etelävepsää, viE eteläviroa, veK keskivepsää jne. Joillakin kielten päämurteilla on paikannimien tai alueiden mukaan annettuja sovinnaisia nimiä, joiden lyhenteitä on käytetty tarpeen mukaan. Jos mitään lisäviittauksia ei kielen lyhenteen perässä ole, on sana kyseisessä kielessä yleisesti tunnettu tai luotettavasta lähteestä peräisin. Niin murrealueiden lyhenteet kuin muutkin lisäviittaukset selitetään lyhenneluettelossa. Jälkimmäisiä on käytetty silloin, kun sana on kirjattu vain jostakin vanhemmasta tai harvinaisesta lähteestä. Eri kielten osalta voidaan huomata seuraavaa:

Lyhenne »ink» tarkoittaa inkeroismurretta, usein itsenäiseksi itämerensuomalaiseksi kieleksi katsottavaa karjalalle ja suomelle läheistä kielimuotoa. Sen sijaan »Ink» (isolla alkukirjaimella) suomen tietojen yhteydessä tarkoittaa Inkerinmaalla puhuttavaa suomen kielen murretta.

Lyhenne »ka» tarkoittaa usein karjala-aunukseksi sanottua kolmesta päämurreryhmästä koostuvaa kielimuotoa. Murreryhmät ovat pohjois- eli vienankarjala, eteläkarjala sekä aunus. Lyhennettä »au» (aunus) käytetään vain siinä tapauksessa, että sana on nimenomaan aunukselaismurteinen eikä esiinny lainkaan muissa murreryhmissä. Samalla tavalla voidaan spesifioida sana joko vain pohjois- (kaP) tai etelämurteiseksi (kaE).

Vepsän kielen päämurreryhmät ovat äänis- (veÄ), keski- (veK) ja etelävepsä (veE). Näihin murteisiin viitataan silloin, jos on kyseessä selvästi vain jollekin alueelle rajoittunut sana, muussa tapauksessa käytetään pelkkää kielen lyhennettä. Vanhoista lähteistä saadut (ja uudemmissa tuntemattomat) sanat on merkitty omilla sulkeisiin sijoitetuilla lyhenteillään.

Vatjan kielen lähteistä mainitaan erikseen, jos tieto on Kukkosin kylästä (Kukk), jonka murre on hyvin lähellä inkeroista ja suomea ja eroaa siten huomattavasti varsinaisesta vatjasta, tai Dimitri Tsvetkovilta (Tsv), joka on kirjoittanut laajan sanaluettelon kotimurteestaan Joenperän vatjasta. Erikseen on mainittu myös ns. kreevinin ainekset. Nämä ovat Kuurinmaalle 1400-luvulla sotavankeina siirrettyjen vatjalaisten jälkeläisiltä muistiin merkittyä kieltä, jolla voi arkaistisuutensa perusteella olla myös etymologista mielenkiintoa.

Virosta on otettu mukaan ensisijaisesti kirjakielen muotoja. Murremuotoja esitellään, jos ne kuvastavat olennaisesti paremmin etymologista yhteenkuuluvuutta muiden artikkelissa mainittujen sanojen kanssa tai jos sana puuttuu kirjakielestä. Vanhoista sanakirja- yms. lähteistä poimitut yleiskieleen kuulumattomat sanat on varustettu ao. lähteeseen viittavalla lyhenteellä.

Liivin sanat ilman lisäviittauksia ovat tavallisesti peräisin Lauri Kettusen liivin kielen sanakirjasta. Vanhemmat, Sjögreniltä saadut sanat (SjW = Sjögren & Wiedemann: Livisch-deutsches und deutsch-livisches Wörterbuch) on merkitty erikseen.

Sivun alkuun

2.3. Etäsukukielet

Jos lapin sanan kohdalla on kielen nimen lyhenteenä pelkkä lp, se tarkoittaa sitä, että sana esiintyy kaikissa lappalaiskielissä. Annettu muoto on tällöin norjanlappia, esim. lp vitˈtâ ’viisi’. Jos sana esiintyy vain osassa lappalaiskieliä, mainitaan ensin norjanlapin muoto (lyhenteellä lpN) ja sen jälkeen ennen merkityksen selitystä annetaan sulkeissa niiden lappalaiskielten lyhenteet, joissa sanalla on vastine. Esim. »lpN lotte (Lu In Ко T) ’kiila’» tarkoittaa, että sana tavataan luulajan‑, norjan‑, inarin‑, koltan- ja turjanlapissa. Jollei sanaa ole norjanlapissa, mainitaan ensisijaisesti luulajanlapin asu, esim. lpLu muolōs (In Kо Kld T) ’rantasula’. Jollei sanaa ole luulajanlapissakaan, esitetään muoto jostakin muusta lappalaiskielestä (tällöin ensisijaisesti piitimenlapin, sitten uumajan‑, inarin‑, koltan- tai kildininlapista), ja muu levikki osoitetaan yllä esitetyllä tavalla. Etymologian äänteellisen puolen valaisemiseksi voidaan esittää rinnan myös useampia, esim. länsi- ja itälappalaisia asuja. Rinnakkaisasuja esitetään myös silloin, jos lapista on osoitettavissa yhteiseen sanueeseen vain johdoksia tai sananmuotoja, jotka eivät tarkasti vastaa toisiaan.

Mordvan päämurteita, joita pidetään myös erillisinä kielinä, ovat ersä ja mokša. Lyhenne md mordvan sanan yhteydessä tarkoittaa, että molempien murteiden muodot ovat samanlaiset. Muussa tapauksessa osoitetaan ersän muoto lyhenteellä »mdE» ja mokšan asu merkinnällä »M». Merkintä »mdM» tarkoittaa, että sanaa ei ole tavattu ersästä.

Tšeremissistä esitetään sekä länsi- eli vuoritšeremissin (tšerL) että itä- eli niittytšeremissin (tšerI) muoto, mikäli molemmat ovat saatavissa. Erikoistapauksissa voidaan viitata myös pienempiin murrealueisiin, joiden selitykset löytyvät lyhenneluettelosta tšeremissin kohdalta.

Votjakin ja syrjäänin murrealueisiin viitataan vain erikoistapauksissa. Vokaaliedustuksensa takia erityisen tärkeä on syrjäänin Ylä-Sysolan murre (YS). Murrealueiden selitykset löytyvät lyhenneluettelosta syrjäänin ja votjakin kohdalta.

Vogulin kieli jaetaan neljään päämurreryhmään. Mahdollisuuksien mukaan esitetään muoto kaikista, ensinnä vogE (etelä = Tavda-joen varsi), joka edustaa äänteellisesti konservatiivisinta kantaa, sitten I (itä = Konda), L (länsi = Pelymka, Vagilsk ja Keski-Lozva) jaP (pohjoismurre = Sosva, Ylä-Lozva). Ostjakin päämurreryhmät ovat itäinen (Vah ja Vasjugan ‑jokien varret sekä Surgutin ympäristö), joka on äänteellisesti vanhimmalla kannalla, eteläinen (Irtyšin ja sen sivujokien varsilla) ja pohjoinen (Obin suupuoli Irtyšistä ylöspäin ja Kazym-joki). Tieto esitetään, jos sellainen on saatavilla, kaikista kolmesta ryhmästä järjestyksessä I, E, P.

Samojedikielistä on tavallisesti annettu yksi muoto jokaisesta. Jurakin päämurteet tundra- (t) ja metsäjurakki (m) ovat toisilleen äänteellisesti sen verran etäisiä, että joissakin tapauksissa on katsottu aiheelliseksi esittää muoto molemmista.

Sivun alkuun

Tärkeimmät erikoiskirjaimet ja ‑merkit

Vaikka eri kielten sanat tässä teoksessa pyritäänkin esittämään mahdollisimman yksinkertaisessa muodossa, joudutaan useimpien kielten kohdalla turvautumaan joihinkin erikoiskirjaimiin ja lisämerkkeihin. Tärkeimmät näistä ovat seuraavat (tässä esitettyjen lisäksi erikoiskirjaimilla ja ‑merkeillä voi olla etenkin joissakin ei-uralilaisissa kirjakielissä muitakin tehtäviä):

Sivun alkuun

Erikoiskirjaimet

Sivun alkuun

Lisämerkit

ā, ē, ī, ǟ jne. (poikkiviiva vokaalin päällä):

pitkä vokaali

á, é, í jne. (aksenttimerkki vokaalin päällä):

pitkä (unkarissa) tai painollinen vokaali (venäjässä)

ă, ĕ, ĭ, ŏ jne. (kaari vokaalin päällä):

ylilyhyt tai vajaaääntöinen vokaali

â :

norjanlapin ns. tumma a

ȧ, ȯ (piste takavokaalin päällä):

normaalia etisempi vokaali (ei kuitenkaan ä, ö)

e̮, i̮, a̮ (ylöspäin aukeava kaari vokaalin alla):

ao. vokaalia vastaava keskivokaali (e:tä ja i:tä takaisempi, a:ta etisempi)

i̯, u̯ (alaspäin aukeava kaari vokaalin alla):

puolivokaali (kuten j ja w; käytetty indoeurooppalaisten kielten rekonstruktioissa; ks. myös k˳)

o̭ (ylöspäin osoittava kulmankärki vokaalin alla):

normaalia suppeampi vokaali

ń, ś, ᴧ́ jne. (suora pilkku matalan konsonantin päällä):

liudentunut eli palataalistunut konsonantti (unkarissa merkitään dentaalikonsonantin ja y:n, lapissa (lpN) dentaalikonsonantin ja j:n yhtymillä)

d́, t́, ĺ, ḱ jne. (suora pilkku korkean konsonantin vieressä):

sama kuin edellä

k̦, l̦, n̦, g̒ :

liudennuksen merkki latviassa

l̥, m̥, n̥, r̥ (pallero konsonantin alla):

vokaalin funktiossa (tavun sonorina) esiintyvä konsonantti

k˳, χ˳ (pallero konsonantin vieressä):

labiaalinen lisä- artikulaatio (vogulissa ja ostjakissa; indoeurooppalaisten kielten rekonstruktioissa vastaavaa ilmiötä merkitään rivinylisellä ^u̯‑kirjaimella)

ḷ, ṇ, ṣ (piste konsonantin alla):

kakuminaalinen konsonantti

ʿ :

aspiraatio l. henkäysäänne

ʾ :

glottaalinen (kurkunpäässä ääntyvä) klusiili tai heikompi puristussupistuma (kuten suomen loppukahdennus vokaalin edellä), liivin »katkoäänne»

-xˈx- (pystyviiva kahden kirjainmerkin välissä):

lapin (lpN Pi) vahvan asteen merkki

-x´x- (aksentti kahden kirjaimen välissä):

ylilyhyt siirtymävokaali (lpLu), ympäröivän sekvenssin palatalisaatio (lpE Kо Kld)

Sivun alkuun