SISÄLLYS > ILMIÖT > Passiivi ja passiivimaiset rakenteet > Yksipersoonainen passiivi > Yksipersoonainen passiivi ja passiivin prototyyppi > § 1331 Onko suomessa
oikeastaan passiivia?
§ 1331 Onko suomessa
oikeastaan passiivia?
Taustoittava pykälä
Indoeurooppalaisten kielten passiiviin verrattaessa
on ehdotettu, ettei suomen yksipersoonaista passiivia pitäisi kutsua
passiiviksi (esim. Shore 1986).
Vaihtoehdoiksi on ehdotettu esim. nimityksiä impersonaali (Nuutinen 1981)
ja indefiniitti (Shore 1986);
ks. myös Tommola 1993. Tässä
kieliopissa käytetään fennistisen perinteen mukaista nimitystä passiivi,
koska rakenteella on kuitenkin olennaisia passiivin ominaisuuksia
ja koska monilla ehdotetuilla vaihtoehtoisilla nimityksillä on muuta
vakiintunutta käyttöä.
Passiiviksi kutsutut rakenteet ovat melko erilaisia eri
kielissä, ja yhdessäkin kielessä voi olla erityyppisiä passiiveja.
Vaikka täysin kielestä riippumatonta passiivin määritelmää ei liene mahdollista
tehdä (ks. esim. Kittilä 2000),
tässä kieliopissa passiivin määrittelyssä käytetään seuraavia kolmea
kriteeriä:
- Passiivi on aktiiviin verrattuna tunnusmerkkinen
verbirakenne. Passiivi muodostetaan verbistä taivuttamalla, johtamalla
tai perifrastisesti esim. käyttämällä
apuverbiä. Myös suomen yksipersoonainen passiivi on tunnusmerkkinen
verbinmuoto, jossa on tunnus ‑(t)tA- ja
useimmiten lisäksi ‑Vn (» § 1314).
- Passiivi taka-alaistaa subjektiargumentin. Tätä ei panna
ilmi, tai se ilmaistaan adverbiaalilla, esim. instrumentaali- tai
paikallissijaisella tai adpositiolausekkeella. Tekijän ilmipanemattomuus,
niin kuin suomen yksipersoonaisessa passiivissa, on tavallisempaa;
sen esittäminen adverbiaalina on eri kielten passiiveissa harvoin
pakollista.
- Passiivi etualaistaa toisen jäsenen. Tämä saa silloin
subjektin piirteitä ja siis kieliopillisessa hierarkiassa ylemmän
kieliopillisen funktion kuin aktiivissa. Passiivirakenteiden välillä
on eroja siinä, mitä jäseniä etualaistaminen voi koskea ja onko
se välttämätöntä. Jos vain objektiargumentti voi etualaistua, passiivin
voi muodostaa vain transitiiviverbistä. Tällainen järjestelmä on
yleinen mutta ei yksinomainen Euroopan kielissä. Myös suomen yksipersoonaisessa
passiivissa transitiiviverbit ovat yleisiä, vaikka tämä ei olekaan
kieliopillinen rajoitus (» § 1319 huom.). Etualaistettava jäsen voi
passiivissa saada kaikki subjektin kieliopilliset piirteet (näin
on monipersoonaisessa passiivissa; » § 1332) tai
vain osan niistä. Suomen yksipersoonaisessa passiivissa etualaistettava jäsen
sijoittuu subjektin paikalle mutta ei muuten saa subjektin ominaisuuksia;
totaaliobjektilla on tosin myös subjektin sija, nominatiivi (» § 1319 – 1320).
Kuviossa 11 on tiivistelmä aktiivin ja passiivin
mahdollisista suhteista prototyyppisen transitiiviverbin tapauksessa.
Kuvio 11: Saman argumenttirakenteen esittämistapoja
aktiivissa ja passiivissa

Minkään jäsenen etualaistaminen eli teemaksi sijoittaminen
ei ole suomen yksipersoonaisessa passiivissa välttämätöntä (» § 1318). Teemana
voi olla muukin kuin objekti (» § 1316), eikä
etualaistaminen merkitse lauseenjäsentehtävän muutosta (» § 1319 – 1320). Rakenteessa korostuukin
subjektin identiteetin häivyttäminen. Tältä kannalta se on verrattavissa
myös sellaisiin monissa kielissä käytettyihin aktiivimuotoisiin
rakenteisiin kuin monikon kolmannen persoonan yleistävä käyttö,
jota suomessakin tavataan (» § 1330), tai ranskassa subjektipronominin on sisältävät
ilmaukset (On dit, que… ’sanotaan, että…’).
Sen sijaan monipersoonaisissa passiivirakenteissa, jotka suomessa
ovat melko marginaalisia ja kieliopillisesti tulkinnanvaraisia (» § 1336, 1344), on enemmän
prototyyppisen passiivin ominaisuuksia: niissä etualaistetaan objekti,
joka saa kaikki kieliopillisen subjektin ominaisuudet.