Tämän kieliopin osassa Sanat ja niiden muodostamat rakenteet käsitellään syntaktiselta kannalta eri sanaluokkia: luokan sanoille ominaisia merkityspiirteitä, merkityksen ja käyttöehtojen perusteella erottuvia alaryhmiä sekä sitä, millaisia lausekkeita sanat muodostavat. Sanaluokalla tarkoitetaan sanaston alaryhmää, jonka jäsenet käyttäytyvät olennaisilta osin keskenään samalla tavalla. Yhtäläisyydet ovat morfologisia ja syntaktisia, ja niiden pohjana on lisäksi ainakin jonkinasteinen semanttinen samankaltaisuus.
Keskeinen sanaluokkakriteeri on taivutus. Sen perusteella sanat jakautuvat kolmeen pääryhmään:
Taivutus erottaa toisistaan nominit ja verbit, joskin verbien infinitiivimuodoilla on osittaista sijataivutusta ja partisiipeilla täysi luku- ja sijataivutus. Muut ryhmät ovat rajattavissa taivutuskriteerin avulla vain osittain, sillä monissa niihin kuuluvissa sanoissa on taivutusaineksia, jopa osittaista paradigmanmuodostusta. Näihin ryhmiin tulee uusia jäseniä paljolti nimenomaan taivutettujen nominin- ja verbinmuotojen leksikaalistuessa, ja siksi rajatkin ovat väistämättä häilyviä. Samanlainen häilyvä raja on verbinmuotoina pidettyjen partisiippien ja nominien välillä: monet adjektiivit ovat leksikaalistuneita partisiippeja.
Sanaluokkien kolme pääryhmää jakautuvat alaryhmiin ensisijaisesti syntaktisin ja semanttisin perustein. Verbien taivutuksen ja valenssin mukaisia alaryhmiä (esim. yksipersoonaiset, intransitiiviset ja transitiiviset) ei ole tapana ymmärtää sanaluokiksi. Nomineilla sen sijaan on neljä vanhastaan sanaluokaksi katsottua alaryhmää:
Osalla pronomineista on yhtymäkohtia numeraaleihin, esim. sanoilla muutama, usea ja etenkin monta. Numeraaleihin semanttisesti ja sananmuodostuksen kannalta kiinteästi yhdistyvät järjestyslukusanat katsotaan syntaktisten ominaisuuksiensa vuoksi adjektiiveiksi.
Taipumattomista (tai vain osittain taipuvista) sanoista erotetaan kolme ryhmää:
Näiden kolmen ryhmän väliset rajat ovat häilyvät. Esimerkiksi adpositioiksi luokiteltavista sanoista monet esiintyvät myös ilman täydennystä, jolloin ne ovat käsitettävissä adverbeiksi; niitä pidetään sanaluokan suhteen vajaasti spesifioituina. Partikkeleistakin monet ovat adverbin rajatapauksia, monet taas kaksikasvoisia niin että niillä on eriytynyt partikkeli- ja adverbikäyttö. Partikkelien yksi alaryhmä ovat konjunktiot, joilla on lauseita liittävä tehtävä; samanlainen tehtävä on kuitenkin myös monilla partikkeleilla ja adverbeilla, joita tästä syystä sanotaan konnektiiveiksi. On myös sanoja, joita on vaikea sijoittaa mihinkään luokkaan; tällainen on esim. itse, jolla on eri käytöissään pronominin, adverbin, partikkelin ja substantiivinkin ominaisuuksia.
Edellä kuvatun kaltaisella sanaluokkajaolla on perinteisesti ollut määräävä tehtävä kieliopin kuvauksessa, ja sen pohjalle rakentuu tämänkin kieliopin osa Sanat ja niiden muodostamat rakenteet. Paitsi että jako on edellä kuvatulla tavalla kohdittain häilyvä, se ei muutenkaan ole lopullinen kuva sanojen kieliopillisesta käyttäytymisestä. Jokaisen sanaluokan sisältä erottuu kieliopillisin ja semanttisin perustein alaryhmiä. Mitä enemmän sanojen ominaisuuksia otetaan huomioon, sitä hienojakoisempia ryhmittelyjä saadaan. Esimerkkejä tällaisista alaryhmistä ovat seuraavat:
Pääsanaluokat eivät pronomineja lukuunottamatta jakaannu alaryhmiin jäännöksettömästi, vaan sanaluokkien keskenään enemmän tai vähemmän samalla tavalla käyttäytyvien sanojen joukosta erottuu omalla tavallaan käyttäytyvien sanojen ryhmiä, joskus hyvinkin pieniä. On myös ominaisuuksia, jotka yhdistävät muuten toisistaan selvästi erottuvien sanaluokkien jäseniä. Tällainen on komparaatio ja astemääritteiden mahdollisuus, joka koskee paitsi suurta osaa adjektiiveista myös monia adverbeja ja eräitä pronomineiksikin laskettuja sanoja, esim. useammin, suhteellisen pian, melko harvoin. Osaa pronomineista ja osaa adverbeista taas yhdistää kyky ilmaista suhteellista määrää, esim. (ei) ketään ja ollenkaan sekä monta ja paljon.
Toisenlainen, jatkumomainen sanojen luokittelu on jako funktio- ja sisältösanoihin. Funktiosanat ovat tyypillisesti hahmoltaan sisältösanoja lyhyempiä, ja niillä on selkeämmin kieliopillinen tai keskustelun kulkuun liittyvä tehtävä; ne ovat partikkeleita, apuverbejä, persoona-, demonstratiivi- tai relatiivipronomineja. Tyypilliset sisältösanat, substantiivit, adjektiivit ja verbit, ovat selvemmin avoimia luokkia. Niille on ominaista referentiaalinen merkitys eli kyky viitata ulkomaailman asioihin. Niillä on myös prototyyppiset merkityksensä: substantiivit kategorioivat ulkomaailman olioita ja muodostavat lausekkeita, joilla niihin viitataan, verbit ilmaisevat olioiden tekoja ja suhteita ja adjektiivit luonnehtivat niitä.
Edellinen pykälä