Sananrajaisia fonologisia ilmiöitä ovat konsonantin tai vokaalin kato sanan lopusta sekä sanojen sulautuminen tavurakenteeltaan toisiinsa ja siihen liittyvä elisio eli sananloppuisen vokaalin kato vokaalialkuisen sanan edeltä (myös » § 37 – 39).
Konsonanttiloppuinen sana ja vokaalialkuinen sana voivat sulautua toisiinsa niin, että ne muodostavat yhdessä tavun, jossa on osia molemmista. Sananraja jää tällöin tavun sisään, esim. siel‿on [sie.lon]. (Tällaista sulautumista merkitään rivinalisella kaarella.) Edeltävän sanan konsonanttiloppuisuus voi olla alkuperäistä tai seurausta elisiosta.
Alueittain esiintyy myös sellaisia sulaumia, joissa pronomini on redusoitunut vokaalialkuisen finiittiverbin edellä. Verbinä on yleensä olla tai kieltoverbi.
Yksitavuisten sanojen syntagmaattista sulautumista edistää se, etteivät ne välttämättä muodosta omaa prosodista kokonaisuuttaan, fonologista sanaa (» § 14), vaan nojaavat prosodisesti viereiseen sanaan. Yksitavuisten sanojen taajakäyttöiset yhtymät tiivistyvätkin herkästi kaksitavuisiksi sanahahmoiksi, jotka saatetaan myös kirjoittaa yhteen, esim. eiku, niinku, mutku, senkun, emmä ’en mä’. Sananrajainen sidonta ja fonologisten sanojen muodostuminen luovat mahdollisuuden vakiintuneempien sulaumien ja sitä kautta myös uusien liitteiden synnylle. Herkimmin toisiin sanoihin kiinnittyvät pronominit, partikkelit ja apuverbit.
Huom. Eteläsuomalaisessa puhekielessä postpositiota kanssa voi vastata liitemäinen elementti kaa, joka liittyy postposition tavoin vain sanan genetiivimuotoon, esim. Ootsä mun kaa? (E) (» § 1266). Tämän postposition äänteelliseen kulumiseen kytkeytyy kliittistymiskehitys: mun kaa ~ munkaa (E).
Edellinen pykälä