Johdokselle on tyypillistä johtimen ja leksikaalisen kantavartalon erottuminen toisistaan sekä merkitysyhteys kantasanaan (» § 155, 157). Samanhahmoisissa sanoissa kuitenkin sanansisäisten morfeeminrajojen selvyys, kantasanan läpinäkyvyys ja ylipäätään käsitys kantasanan olemassaolosta voi vaihdella. Tästä johdosmaisuuden jatkumosta johdoksen ja perussanan välillä voidaan erottaa seuraavanlaisia asteita (esimerkkejä kuvioissa 3 ja 4):
Suffiksiaineksen erottumisen lisäksi johdoksen ja perussanan eronteossa vaikuttavat lekseemin vokaalivartalon loppuvokaali ja tavuluku. Historiallisesti perussanoiksi katsotaan kaksitavuiset a‑, ä- ja e-loppuiset vartalot. Johtimena eivät (yleensä) esiinnykään vokaalit a, ä tai e sellaisenaan, mutta kylläkin i sekä labiaalivokaalit o, ö, u ja y, samoin pitkät vokaalit ee, uu ja yy. Vokaalivartalon monitavuisuus, vartalonlopun pitkävokaalisuus ja kaksitavuinen konsonanttivartalo ovat usein merkki sanan johdos- tai lainaperäisyydestä.
Kuvioissa 3 ja 4 esitellään joitain keskeisiä sanahahmoja niiden johdosmaisuuden kannalta. Esimerkiksi vartaloltaan kaksitavuisissa O- ja U-loppuisissa tai kolmitavuisissa nA- ja vA-loppuisissa nomineissa (» kuvio 3) on tässä suhteessa eriasteisia sanoja. Nomineissa yksinäisvokaalit O ja U esiintyvät selvänä johtimena lähinnä vain verbikantaisten substantiivien (esim. otto, pääsy) ja affektisten substantiivijohdosten (jänö) muodostimina. Lisäksi ryhmissä on sanoja, joilla kyllä voi olla kantasana (lehto < lehti, kelpo < kelpaa-, silmu < silmä) tai korrelaatti (talo – talas, virkku – virkeä), mutta joiden johdosmaisuus ei ole nykykielen kannalta yhtä selvää (hämärät tai mahdolliset johdokset). Yksittäisten sanojen sijoittumisessa jatkumon tiettyyn kohtaan on tulkinnan varaakin. Johdosmaisuuden jatkumoa vastaa diakroniassa leksikaalistumiskehitys, jossa johdos vähitellen muuttuu yksimorfeemiseksi sanaksi (» § 166).
Edellinen pykälä