Yksipersoonaisessa passiivissa, kuten nollapersoonassakin, subjekti jää ilmaisematta ja sen viittaussuhde auki. Toisin kuin nollapersoona, passiivi implikoi ensisijaisesti monikollista subjektia, mikä näkyy siitä, että passiivilauseen predikatiivi on monikon partitiivissa (» § 1323).
Passiivia niin kuin nollapersoonaakin käytettäessä voidaan tarkoittaa puhetilanteen osallistujia (» § 1325 – 1326). Tällöinkin passiivi sopii tilanteisiin, joissa on mukana useampia ihmisiä (a), nollapersoona yksilöä koskeviin (b).
Keskeinen ero yksipersoonaisen passiivin ja nollapersoonan välillä on se, että passiivilause voi kuvata aikapaikkaisen tapahtuman tai prosessin (c). Passiivilla ei siis sinänsä ole modaalista merkitystä.
Ero on ilmeinen konkreettisten toimintaverbien yhteydessä, kuten nimittää, mutta sen saattaa erottaa myös mentaalisista verbeistä. Nollapersoonainen huomata- tai nähdä-verbi esittää tapahtuman ehdollisena kykynä tai taipumuksena (d): ’jos joku katsoi, hän huomasi’(» § 1353). Koska aikapaikkainen näkemis- tai huomaamistapahtumakin edellyttää tällaista kykyä, ryhmien (d) ja (e) ero ei ole suuri, vaikka passiiviset esimerkit (e) kuvaavatkin aikapaikkaisia tapahtumia:
Myös passiivilause voi ilmaista yleistyksen. Silloinkin passiivi (f) eroaa nollapersoonasta: se esittää asian sellaisena kuin se yleensä ihmisten keskuudessa tapahtuu, kun taas nollapersoona (g) esittää sen (ketä tahansa) yksilöä koskevana ehtona.