Sija on morfosyntaktinen ja morfosemanttinen kategoria, jonka tunnus on sijapääte. Sijapääte ilmaisee, missä syntaktisessa ja semanttisessa suhteessa nominaalinen sana tai lauseke on muuhun lauseeseen: Auto on minun ~ pihalla; Annan kirjan ~ rahaa lapselle ~ keräykseen; Tulen paikalle hetkessä; Hän oli syömässä ja tuli vihellellen kotiin. Sijapääte liittyy sanan vartaloon ja sen asu vaihtelee vokaalisoinnun mukaisesti, esim. paperilla, levykkeellä, pienenä, isona (» § 15 – 17), tai riippuu sanan taivutustyypistä: katuun, maahan, veneeseen, perheisiin (» § 64 – 68).
Sijoja on suomessa 15. Näistä akkusatiivi esiintyy morfologisena sijana vain persoonapronomineilla (minut, sinut jne.) ja kysymyspronominilla kuka: kenet (» § 1233). Verbin nominaalimuodoista partisiipit taipuvat sijoissa nominien tapaan, mutta infinitiivien sijataivutus on rajallisempaa. Myös useissa adverbeissa ja adpositioissa on tunnistettava sijapääte, vaikka niistä ei välttämättä voi erottaa nominikantaa: ulkona, taakse, hoteissa, lähellä, levällään. Sijapäätteellä ei adverbeissa ja adpositioissa ole aina samaa merkitystäkään kuin nominien taivutusmuodoissa yleensä. Esimerkiksi sellaisissa olotilan adverbeissa kuin tallessa ja tallella tai vinossa ja kallellaan ei ole sijapäätteisiin perustuvaa sisä- ja ulkopaikallissijan merkityseroa.
Tekstissä esiintyvän sanan sijaan vaikuttavat eri tekijät, jotka ovat luonteeltaan rakenteellisia ja semanttisia. Sijan määräytymistä ilmauksen rakenteen perusteella on mm. se, että adjektiivimäärite mukautuu substantiivipääsanansa muotoon, esim. pienellä pojalla, tai että substantiivin etuasemainen substantiivimäärite on genetiivissä: pojan autossa. Lisäksi lauseen subjektin ja objektin sijamuoto määräytyy osittain verbin ja lauserakenteen perusteella. Predikatiivin sijaan vaikuttavia tekijöitä taas ovat sanaluokka ja subjektin ominaisuudet. Keskeisten kieliopillisten tehtävien subjektin, objektin ja predikatiivin sijoja eli nominatiivia, genetiiviä, partitiivia ja akkusatiivia kutsutaankin kieliopillisiksi sijoiksi (» § 1222).
Adverbiaalien sijoja eli paikallissijoja ja ns. vajaakäyttöisiä sijoja on puolestaan nimitetty semanttisiksi sijoiksi, koska niillä on selvempi inherentti merkitys (» § 1223). Esimerkiksi inessiivin keskeinen merkitys on ilmaista joidenkin rajojen sisällä olemista; näin sitä käytetään olosijana mm. paikan ja tilan adverbiaaleissa riippumatta lauseen rakenteesta: Asumme Lapissa; Hän joi aamukahviaan nukuksissa. Sen sijaan kieliopilliseksi sijaksi kutsutussa genetiivissä oleva sana pöydän ei ilman lauseyhteyttä paljasta siihen liittyviä merkitys- eikä rakennesuhteita: pöydän jalka, pöydän alla, ostin pöydän jne. (» § 1232).
Kieliopillisilla sijoilla on nimityksestään huolimatta omat merkityksensä, ja niiden käyttöön vaikuttavat myös ilmauksen semanttiset ominaisuudet. Toisaalta paikallissijaisillakin lausekkeilla on puhtaammin rakenteellisia tehtäviä: ne voivat esiintyä syntaktisen konstruktion keskeisenä osana, esim. adessiivi omistuslauseessa (Tytöllä on oma koira), ja rektiotäydennyksen muotona: Pidän jäätelöstä; Se maistuu hyvälle ~ hyvältä (» § 1225). Nimitykset kieliopillinen ja semanttinen sija kuvaavatkin prototyyppisiä tapauksia. Semanttisten sijojen asemesta tässä kieliopissa puhutaan tavallisimmin adverbiaalien sijoista.
Sijamuotojen käyttöä lauseenjäsentehtävien näkökulmasta käsitellään luvussa Nominaaliset lauseenjäsenet. Adverbiaalien sijoja tarkastellaan lisäksi luvuissa Substantiivit, Adjektiivit ja Adverbit ja erityisesti genetiiviä ja partitiivia myös luvuissa Post- ja prepositiot sekä Substantiivit.
Edellinen pykälä