Syntaksin tason keinoja ovat ensinnäkin affektisiin tehtäviin erikoistuneet konstruktiot, joita on vanhastaan nimitetty eksklamatiivi- eli huudahduslauseiksi (» § 1712–). Eksklamatiivilauseet muistuttavat rakenteeltaan osittain interrogatiivi- ja deklaratiivilauseita, harvemmin imperatiivilauseita (» § 886, 890), mutta ovat tiettyjen piirteiden nojalla erotettavissa tunnusmerkittömistä kysymyksistä ja väitteistä. Nämä ovat siis ilmauksia, joilla ei ole tunnusmerkitöntä käyttöä neutraalina väitelauseena, kysymyksenä tai käskynä.
Raja rakenteeltaan kiteytyneiden eksklamatiivilauseiden (a) ja pelkästään sananvalinnan perusteella affektiseksi tulkittavien lauseiden (b) välillä ei ole jyrkkä. Myös idiomit ovat voineet erikoistua affektiseen käyttöön. Kohdassa (c) olevat tapaukset ovat kiinteitä idiomeja, jollaiset eroavat konstruktioista siinä suhteessa, että ne eivät ole leksikaaliselta sisällöltään avoimia.
Pelkästään sanastoltaan affektisia lauseita ei ole tapana nimittää eksklamatiivilauseiksi. On silti aiheellista selvittää, mihin paikkoihin minkinlaiset affektiset ainekset sijoittuvat erityyppisissä lausumissa (» § 1717, 1725).
Lausuman affektiseen tulkintaan olennaisesti vaikuttavia aineksia ovat voimasanat, joilla on syntaktisia erityisominaisuuksia (» § 1725).
Monissa yhteyksissä pelkän substantiivi- tai adjektiivilausekkeen sisältävä vuoro on affektisessa tehtävässä: sillä otetaan kantaa, kommentoidaan tai päivitellään tapahtunutta tai sanottua (» § 1729). Eksklamatiivilauseen tavoin käytettyjä ovat sellaiset kysymyssanan sisältävät nominaaliset lausekkeet kuin Mitä hittoa, Miten kamalaa tai Ai miten hienoa. Yksinäinen A-infinitiivilauseke, esim. Ajatella! tai Kertoa nyt heti asia kaikille!, tulkitaan useimmiten affektiseksi (» § 1730).
Edellinen pykälä