Toistoa esiintyy kielen eri tasoilla. Retorisena keinona toiston kohteena ovat usein sanojen alkuäänteet ja sanat (päivästä päivään; puusta pitkään). Perättäisten sanojen alkuäänteiden toisto, alkusointu eli allitteraatio, on runoudessa ja sananparsissa viljelty poeettinen keino (Arvon mekin ansaitsemme), jota kuitenkin esiintyy myös arkipuheessa. Sanatasolla toistoa esiintyy toistoyhdyssanoissa (» § 425), affektisia ovat esim. intensifioivat adjektiivit tyyppiä suurensuuri. Tavallisesti toistossa sama elementti esiintyy kahdesti (kovin kovin vaikeaa; raskasta raskasta), mutta periaatteellista ylärajaa toistolle ei ole.
Toiston välittämä lisäsävy on useimmissa tapauksissa tavalla tai toisella ikoninen: sillä osoitetaan joko kuvauksen kohteen jatkuvuutta tai runsautta tai sitten esim. kuvattavan tunteen tai kokemuksen intensiteettiä. Keskustelussa vierusparin etujäsenen (esim. direktiivin kuten tule tule nyt, rauhoitu rauhoitu) toisto ilmentää hoputtelua tai maanittelua; jälkijäsenessä sanan toistamisella voidaan ilmaista vakuuttelua tai voimakasta samanmielisyyttä (» § 1738).
Periaatteessa minkä tahansa sanaluokan sana voidaan toistaa. Puheessa on tavallisinta partikkelien, nimenomaan interjektioiden ja dialogipartikkelien, toistaminen (» § 799). Verbin toisto on vähäistä; yleensä toistettuja verbejä on yhdistämässä ja-konjunktio: itki ja itki, ajaa ja ajaa, tai sitten toistuvat verbi ja sen substantiivijohdos: mennä menojaan, itkeä itkemistään ~ itkemästä päästyään (» § 1093 – 1094). Nominaalisessa lausekkeessa olevan etumääritteen toisto on intensiteetin merkki (hyvin hyvin vanha); toistetut adjektiivit ovat luonnehtivia ja yleensä lyhyitä, johtamattomia (iso iso kissa; satu pikku pikku eukosta).
Huom. Eri asia on maneeristunut toisto, joka on idiolektin piirre tai liittyy esim. puhujan institutionaaliseen rooliin pikemmin kuin affektiin:
Edellinen pykälä