Puheessa esiintyy jokseenkin vakiintuneita syntaktisia rakenteita, joissa lauseen muotoisen lausuman edelle on sijoittunut täysi leksikaalinen substantiivilauseke ja joissa sen kanssa samaviitteinen pronomini on lausekkeen jäljessä tulevan lauseen jäsenenä. Näin muodostunutta kaksiosaisen konstruktion alkuosaa kutsutaan syntaktiseksi etiäiseksi ja koko rakennetta lohkeamaksi alkuun. Yksinkertaisimmillaan rakenteen voi esittää näin:
Lohkeama alkuun on samantapainen mutta monimuotoisempi eikä rakenteellisesti niin selvärajainen kuin lohkeama eteenpäin kuten Se on sitten hauska toi meidän äiti (» § 1064). Vakioista on irrallinen NP ja jossain kohtaa seuraavaa lausetta sen kanssa samaviitteinen pronomini. Irrallisen NP:n kytkee usein seuraavaan lauseeseen partikkeli ni(in) (a).
Lohkeamarakenteen osat eivät välttämättä ole samassa sijassa, sillä etiäisenä oleva NP voi olla nominatiivissa (b–c) tai esim. partitiivissa tai elatiivissa (d), kun taas lauseeseen integroitunut pronomini on verbin tai lausemuotin edellyttämässä sijamuodossa.
Etiäinen on yleensä pikemminkin tekstuaalisessa kuin syntaktisessa suhteessa sitä seuraavaan lauseeseen. Tältä kannalta ilmaus on limittäisrakenteen vastakohta: jälkimmäisessähän kaksi lausetta on kietoutunut yhteen jakamalla yhteisen lauseenjäsenen (» § 1015).
Huom. Kun ilmiötä on tarkasteltu kirjoitetun kielen näkökulmasta, on puhuttu lohkeamasta vasemmalle. Puhutun kielen ilmiön nimityksenä tämä on epähavainnollinen. Nimitys lohkeama taaksepäin sotii puolestaan puheen aikasidonnaisuutta vastaan. Lohkeama alkuun painottaa konstruktion asemaa vuorossa. Ilmaus lohkeama on käsitettävä kuvalliseksi.