Puheen virta, puhuttu teksti, ei ole jäännöksettömästi jaettavissa lauseiksi. Puheessa on laaja kirjo myös muita kuin lauseen käsittäviä ilmauksia, jotka toimivat itsenäisinä semanttisina ja kommunikatiivisina kokonaisuuksina. Puheessa esiintyviä toiminnallisia kokonaisuuksia nimitetään yhteisellä nimellä lausumiksi. Puhutun kielen lausuma vastaa sikäli kirjoitetun kielen virkettä, että se on puhujan (kuten kirjoittajankin) määrätilanteessa muotoilema tekstin osa. Kummankaan kieliopillinen määrittely ei ole a priori mahdollista. Puheen virrasta poimittuja yksittäisiä lausumia voi kuitenkin jälkikäteen analysoida kieliopillisesti. Toisin kuin perinteisen kieliopin systeemilauseiden kuvaus, lausumien kuvaus edellyttää myös kontekstitietoa: ne esiintyvät määräehdoin, tietyntyyppisissä konteksteissa tai tietynlaisen toiminnan osana.
Eräät kirjoitetun kielen tekstit – esim. kyltti- tai otsikkotekstit kuten Seis, Hengenvaara, Lapsia tiellä – ovat sikäli ei-lausemaisen lausuman kaltaisia, että ne ovat verbittömiä ja esiintyvät vain tietyissä konteksteissa (vrt. » § 1676 – 1677). Muu kuin lauseen muotoinen lausuma voi käsittää esim. yhden tai useamman lausekkeen (» § 1020 – 1023), tai se voi muodostua pelkästä partikkelista (» § 1044 – 1051):
Puheessa lause on distribuutioltaan vapain yksikkö: se voi muodostaa vuoron yksin, se voi sijaita vuoron ensimmäisenä tai viimeisenä rakenneyksikkönä sekä muodostaa myös muuntyyppisten lausumien kanssa isomman kokonaisuuden, moniyksikköisen vuoron. Kun virkkeessä on hahmotusta ohjaavana tekijänä välimerkit, puhutun kielen lausuman hahmottamista auttaa useimmiten prosodia. Keskeinen lausuman hahmottamiseen vaikuttava prosodinen ominaisuus on yhtäjaksoinen intonaatio eli sävelkulku (» § 1010). Ratkaisevasti lausuman tulkintaan keskustelupuheessa kuuluva tekijä on se toiminto, jonka puhuja lausumallaan suorittaa (» § 1007, 1021, 1025, 1030).
Spontaanissa puheessa esiintyvät lausumat ovat pragmaattisia kokonaisuuksia. Keskustelussa ne muodostavat (puheen)vuoron tai sellaisen osan (» § 1004). Vuorot muodostuvat sekä puhetilanteen asettamien ehtojen että puhujan tavoitteiden mukaisesti. Puhetilanteen ehdoilla tarkoitetaan mm. sitä, missä kohtaa keskustelua puheenvuoro esiintyy: onko kyseessä esim. puheenaiheen aloitus, vastaus edellä esitettyyn kysymykseen, kommentti tai vastaväite juuri kuultuun väitteeseen, samanmielisyyden osoitus vai kenties merkki kuulolla olemisesta. Vuoron sijainnista keskustelussa riippuu siis, muodostuuko se yhden dialogipartikkelin käsittämästä lausumasta (» § 1044), nominaalisesta lausekkeesta (» § 1020), yksinkertaisesta tai yhdyslauseesta vai muusta laajemmasta jaksosta, joka sisältää useita lausumia (» § 1005 – 1006).
Vuoroa esittäessään puhuja osoittaa enemmän tai vähemmän selvästi sen, miten hän on edeltävän puheenvuoron tai aiemmat puheenvuorot tulkinnut, miten hän näkee oman asemansa keskustelutilanteessa ja kenelle on puhumassa.
Huom. Lauseella voidaan tarkoittaa joko kieliopin abstraktia rakenneyksikköä tai sitten ns. tekstilausetta, aidoista (puhutuista tai kirjoitetuista) teksteistä poimittua konkreettista lauseyksilöä. Lausuma puolestaan ei ole kielioppijärjestelmän abstraktinen rakenneyksikkö, vaan aikasidonnaisen vuoron konkreettinen rakenneosa, vuoron rakenneyksikkö (» § 1004).
Edellinen pykälä