Lyhimmillään lausuma ja vuoro voivat muodostua yhdestä sanasta. Tyypillisiä yksisanaisia vuoroja, joilla siis ei ole sisäistä syntaksia lainkaan, ovat tervehdykset ym. rituaalitoiminnot (kiitos, päivää, heippa), vastaukset (Missä olit? – Kioskilla) sekä jatko- ja tarkistuskysymykset kuten (Mi)tä? Miksi? Minäkö? Toiminnoiltaan selvimmän yksisanaisen vuorotyyppinsä muodostavat dialogipartikkelit (» § 797 – 798).
Spontaanissa keskustelussa esiintyviä, yksin vuoron muodostavia dialogipartikkeleita voidaan tehtävän perusteella erottaa kaksi ryhmää: kuulolla olon ja myötäilyn partikkelit mm, joo (~ juu), niin (» § 1045 – 1046) sekä uutisena vastaanottamisen partikkelit ai, jaa, ai jaa, aha(a), jaaha (» § 1049 – 1050). Varsinkin muodollisessa puheessa mutta idiolekteittäin myös arkikeskustelussa esiintyvät edellisen ryhmän partikkeleiden ohella tai tilalla partikkelit kyllä ja aivan (» § 798) sekä vastaavasti jälkimmäisessä ryhmässä vai niin. Samansuuntaisesti toimivat myös partikkelit juuri ja just (» § 1048). Lisäksi tietyissä konteksteissa, kuten esijaksoissa (» § 1218), partikkeli no toimii vastauksena sellaisille huomion tavoitteluille kuin arvaa mitä, tietsä mitä (» § 1051).
Vuoro, joka käsittää pelkän dialogipartikkelin, nojautuu edellisen puhujan vuoroon ja esittää siitä tulkinnan. Dialogipartikkeli on tässä mielessä indeksaalinen: se ei viittaa kielenulkoisiin asiaintiloihin siten kuin pronominit, vaan siihen, mitä puhujan mielessä on tapahtunut hänen kuultuaan edellisen vuoron.
Vuorolla, joka muodostuu yhdestä dialogipartikkelista, on useantyyppisiä tehtäviä: mm. kysymykseen vastaaminen sekä tarkistettavan tiedon vahvistaminen (joo, niin), kuullun tiedon merkitseminen uudeksi (ai; jaa), samanmielisyyden ja myötämielisyyden osoittaminen (niin; joo) sekä ylipäänsä kuulolla olemisen merkitseminen (mm, mm-m; joo; niin). Vuorovaikutuksessa partikkeleita käytetään tavalla tai toisella osoittamaan sitä, että pitempää vuoroa esittävä puhuja voi jatkaa meneillään olevan (asia)kokonaisuuden loppuun.
Edellinen pykälä