Taustoittava pykälä
Suomen kielen tutkimuksessa modaaliverbin käsite on otettu käyttöön varsin myöhään: 1970-luvulla modaaliverbeiksi alettiin nimittää mahdollisuutta ilmaisevien verbien lisäksi myös nesessiivisiä verbejä. Sitä ennen modaaliverbeiksi luettiin lähinnä mahdollisuutta ja propositionaalista asennetta ilmaisevia, infinitiivin kanssa esiintyviä verbejä.
Tutkijoiden käsitykset modaaliverbin kategoriasta ovat eronneet toisistaan. Sirolla (1964b: 89–91) modaaliverbien ryhmään kuuluu vain monipersoonaisia transitiiviverbejä, jotka saavat objektikseen samasubjektisen A-infinitiivin, esim. huomata, jaksaa, päättää, saada, uhata, voida. Penttilä (1963: 620–621) taas on pitänyt modaaliverbeinä sellaisia apuverbejä, jotka esiintyvät infinitiivin kanssa subjektittomissa lauseissa (Alkaa sataa), eksistentiaalisissa lauseissa (Vieraita alkoi tulla) tai lausesubjektillisissa lauseissa (Saattoi olla hyvä, että satoi). Siron määritelmän mukaiset modaaliverbit saavat nominatiivisubjektin, joka kongruoi predikaattiverbin kanssa, Penttilän mukaan taas modaaliverbeille on ominaista lausesubjektin saaminen. Kummankaan kieliopissa modaaliverbeihin ei kuulu genetiivisubjektin saavia verbejä, siis nesessiiviverbejä kuten pitää ja täytyy.
Kiurun (1977) ja Flintin (1980) tutkimukset käsittelevät verbejä kieltohakuisuuden ja voimisen merkityksen näkökulmasta. Nämä työt ovat vaikuttaneet siihen, että modaaliverbin kategoriasta on tullut semanttinen, eikä ryhmää pidetä morfosyntaktisesti rajattuna. Kangasniemi (1992: 291) edustaa tiukkaa modaaliverbin rajausta ja mainitsee vain seuraavat 14 ”enemmän tai vähemmän selvää” modaaliverbiä: voida, saada, saattaa, sopia, taitaa, mahtaa, pystyä, kyetä, päästä, pitää, täytyä, tulla, joutua ja tarvita. Flint (1980: 4–5) pitää kaikkia dynaamisia voimisverbejä modaalisina, ja hänen listassaan on pelkästään näitä 45. Tässä kieliopissa modaaliverbien tarkasteluun on otettu niin Kangasniemen kuin Flintinkin mainitsemat.
Edellinen pykälä