Omistuslause on eksistentiaalilauseen kiteytynyt alatyyppi. Sillä on kaikki varsinaisen e-lauseen ominaisuudet: verbinä olla, teemana habitiivinen paikallissijainen ilmaus, verbin jäljessä nominatiivi- tai partitiivisijainen NP. Verbinjälkeinen NP on partitiivissa, kun se on jaollinen (a) tai kun lause on kielteinen (b). Verbi ei normitetussa yleiskielessäkään kongruoi monikon nominatiivissa olevan NP:n kanssa (c).
Omistuslause poikkeaa tietyissä suhteissa eksistentiaalilauseesta. Ensinnäkin omistettavaa tarkoittava NP on usein määräinen ja lisäksi sikäli epäsubjektimainen, että siinä asemassa persoonapronomini saa objektin sijan, t-päätteisen akkusatiivin (d). Vastaavasti omistaja on tyypillisesti elollinen ja sen ilmaisin siinä suhteessa subjektimaisempi kuin eksistentiaalilauseen paikanilmaus.
Omistuslauseella on variantteja, joissa nominatiivi on kieltolauseessakin verbinjälkeisen NP:n sijana (» § 918). Ryhmän (e) esimerkeissä kielto kohdistuu määritteeseen, ryhmässä (f) on nominatiivillisia kiteymiä.
Huom. Omistuslause on monissa eri kielikuntiin kuuluvissa kielissä sukua lokaalisille jossakin on jotakin -rakenteisille ilmauksille (Heine 1997: 50–53). Kieliopillisesti omistuslauseen omistajaa vastaava NP saa kuitenkin usein enemmän subjektin piirteitä kuin paikanilmaus ja omistettavaa vastaava NP enemmän objektin piirteitä (E. Clark 1978: 94–102). Suomen omistuslauseesta tältä kannalta » § 923.
Edellinen pykälä