Lauseella on useita nimenomaan finiittiverbistä johtuvia ominaisuuksia. Keskeinen niistä on se, että finiittiverbillinen lause – toisin kuin infiniittiset rakenteet – voi saada subjektin, jonka kanssa verbi kongruoi luvun ja persoonan suhteen. (Erikoislausetyypeistä » § 891.)
Persoonamuotoisen predikaattiverbin muodosta eli sen morfologisesta rakenteesta näkyy lisäksi melko paljon siitä, mikä on lauseen tehtävä tekstissä: miten lauseella kuvattu asiaintila suhteutuu puhehetkeen ajallisesti (a) (» § 1524), miten puhuja suhtautuu esittämäänsä asiaintilaan (b) (» § 1590) ja millaista puhetoimintoa lause edustaa (c) (» § 886). Kieltoverbi ja nesessiiviset modaaliverbit esiintyvät vain finiittisinä ja ovat sikäli lauseen tunnusmerkkejä (d). Verbin ja sen seuralaisten avulla ilmaistaan myös tilanteen sisäistä aikaa, aspektia, jossa on keskeistä se, kuvataanko tilanne rajatuksi vai rajaamattomaksi (e) (» § 1498).
Verbin finiittimuodon sijainti yhdessä sen morfologisen muodon kanssa kertoo lauseen modaalisesta tyypistä: siitä onko kyseessä vaihtoehtokysymys (» § 888), imperatiivi (» § 889) vai eksklamatiivilause (» § 890).
Syntaktiset lausetyypitkin erottuvat pitkälti verbien nojalla. Kolmea monikäyttöistä lausetyyppiä erottaa toisistaan verbin argumenttirakenne: transitiivilauseessa on subjekti ja objekti, intransitiivilauseessa pakollisena vain subjekti, ja kopulalauseessa predikatiivi tai adverbiaali liittyy lauseeseen olla-verbin avulla (» § 456). Suppeampikäyttöiset lausetyypit eivät sen sijaan eroa toisistaan niinkään verbien argumenttirakenteen perusteella, vaan niillä on useita rakenteellisia ominaisuuksia, jotka kannattavat lauseen merkitystä (» § 891 – 906).
Edellinen pykälä