Lause on sanoista ja lausekkeista muodostuva rakenteellinen kokonaisuus, jonka ytimenä on verbin persoonamuoto eli finiittiverbi ja jonka osien välillä valitsee erilaisia riippuvuus- ja määrityssuhteita. Verbi on keskeinen siinäkin mielessä, että lause voi muodostua pelkästään yhdestä verbistä, verbin liittomuodosta tai verbiketjusta:
Verbin ohella lauseen ytimeen kuuluvat verbin argumentit: subjekti, objekti sekä adverbiaalitäydennys. Syntaktiselta kannalta predikatiivi on olla- (ja tulla-) verbin täydennys. Täydennysmuotti tarkoittaa konstruktiota, jossa verbi yhdessä muiden jäsenten kanssa edellyttää täydennystä (» § 449). Näiden lisäksi lauseessa voi olla verbin tai lauseen valinnaisia määritteitä, jotka ovat adverbiaaleja tai lisäyksiä (» § 870, 1052).
Virke on tekstin ortografinen rakenneyksikkö: ison alkukirjaimen ja pisteen, kysymys- tai huutomerkin välinen tekstin osa. Virkkeen voi muodostaa yksinkertainen lause (a) tai yhdyslause, jonka jäsenten välillä voi vallita paitsi alistus- tai rinnastussuhde myös hyvin löyhäkin, vain välimerkeillä osoitettu yhteys (b). Toisaalta virke voi käsittää esim. verbittömän ilmauksen tai yksittäisen sanankin (c).
Puhutussa kielessä lauseet ovat eri asemassa kuin kirjoitetussa tekstissä. Vain osa puheen sisältämistä kokonaisuuksista tai jaksoista on (finiittiverbillisiä) lauseita. Lisäksi on jaksoja, jotka käsittävät ehkä vain yhden sanan tai lausekkeen tai yhden tai kaksi partikkelia. Puheen lausumia ei voikaan tarkastella pelkästään lauseen käsitteen valossa, vaan hyvin monentyyppiset ja ‑rakenteiset ilmaukset ovat esiintymisyhteydessään lausumina hyväksyttäviä ja toimivia. Tässä suhteessa lausuma on virkkeen kaltainen: tekstin osa, ei rakenteellinen yksikkö. Olennaista lausumassa kuitenkin on, että se edustaa kontekstissaan jotakin puhetoimintoa (» § 1004). Esimerkkejä tällaisesta ovat mm. käsky tai pyyntö (d), reaktio edeltävään vuoroon (e) tai vastaus kysymykseen (f) (» § 879).
Edellinen pykälä