Persoonakongruenssi on finiittisen lauseen ilmiö. Infiniittisissä rakenteissa sitä vastaa possessiivikongruenssi (» § 1297). Kun lauseessa on subjektina yksikön tai monikon 1. tai 2. persoonan pronomini, sen finiittiverbillä on vastaavien persoonien tunnukset. Luvulla eli numeruksella ei ole persoonapronomineissa erillistä tunnusta vaan se on persoonalle alisteinen: ei ole mahdollista ilmaista pelkkää persoonaa, vaan kukin persoonavaihtoehto on joko yksiköllinen tai monikollinen, esim. minä = yks. 1. p. vs. me = mon. 1. p. Vastaavasti ei voida ilmaista pelkästään monikollisuutta, vaan monikko ilmenee joko 1., 2. tai 3. persoonana: me, te, he.
Subjektin ja predikaatin persoonakongruenssi koskee verbin liittomuodon ja verbiketjun ensimmäistä jäsentä – liittomuotoa, verbiliittoa ja verbiketjua kohden on siis vain yksi persoonamuoto (» § 53):
Persoonakongruenssi edustaa toistoreferenssiä: samaan tarkoitteeseen viitataan jollakin referentiaalisella elementillä kahdesti (» § 1267). Ensimmäisen ja toisen persoonan subjektipronomini eivät ole lauseessa pakollisia; verbin persoonamuoto riittää yksinkin osoittamaan mikä on lauseen subjekti:
Rinnastuksen jälkiosassa sekä vierusparin jälkijäsenissä pronominisubjektit jäävät pois (vierusparin käsitteestä » § 1197):
Muissa yhteyksissä subjektipronominit ovat puhutussa kielessä yleisempiä kuin kirjoitetussa kielessä:
Huom. Yksikön ensimmäisen persoonan pronominia minä voi käyttää myös substantiivina, merkityksessä ’persoona’. Tällaisen ilmauksen ollessa subjektina finiittiverbi ei kongruoi sen kanssa, vaan on yksikön kolmannessa persoonassa, kuten muutenkin substantiivin yhteydessä:
Edellinen pykälä