Taustoittava pykälä
Monikon 3. persoonan lukukongruenssissa esiintyvään vaihteluun ja tästä johtuneeseen yleiskielen normittamisen tarpeeseen on useita syitä. Ennen muuta tilanteeseen vaikuttaa kongruenssin asema puhutussa kielessä. Murremaantieteelliset ja sosiolingvistiset selvitykset (G. Karlsson 1966b; Mielikäinen 1984a; Paunonen 1995b [1982]) ovat osoittaneet, että subjektin ja finiittiverbin kongruenssi ei millään alueella eikä missään puhujaryhmässä ole ollut sataprosenttista. Paunosen (mts. 220) käsittein: kansankielessä kongruenssi ei ole ollut automaattista kuten kirjakielessä vaan numeruksen esiintyminen on riippunut lause- ja tekstiyhteydestä. Paunonen nimittääkin kansankielen kongruenssia syntaktis-tekstuaaliseksi. Kieltoverbin kongruenssi on kautta aikojen ollut vähäisempää kuin muiden verbien (» § 1289; Laitinen 2004).
Murrealueet muodostavat G. Karlssonin (1966b) mukaan kaksi ryhmää siten, että savolais‑, pohjalais- ja hämäläismurteissa inkongruenttien muotojen määrä vaihtelee (myöntölauseissa) 90 ja 77 %:n välillä, kun niiden suhteellinen osuus on paljon pienempi lounais- (38 %), peräpohjalais- (27 %) ja kaakkoismurteissa (21 %). Sosiolingvistiset tutkimukset puolestaan osoittavat eroja eri ikä- ja ammattiryhmien välillä. Mielikäisen aineiston (Mielikäinen 1981b: 83) nuorten puheessa on kauttaaltaan ainakin 10 prosenttiyksikköä enemmän inkongruentteja tapauksia kuin vanhempien ikäryhmien, ja on myös lisääntyvässä määrin puhujia, joilla subjektin ja predikaattiverbin kongruenssia ei esiinny lainkaan. Kongruoivat muodot keskittyvät kaikki tapauksiin, joissa on ihmistarkoitteinen subjekti (Mielikäinen 1984a). Paunosen (1995b [1982]) aineiston helsinkiläispuhujilla vaihtelevat kongruoivien muotojen osuudet keski-ikäisten töölöläisnaisten 50 %:sta nuorten lähes täydelliseen inkongruenssiin.
Lehikoisen (2000) tutkimuksen mukaan ylioppilasaineissa poiketaan norminmukaisesta kongruenssista yllättävän harvoin: 200/8654 eli 2,5 %:ssa tapauksista.
Edellinen pykälä