Johtoilmauksella luonnehditaan viestintätilannetta; se tarjoaa toisesta yhteydestä poimitulle repliikille tulkintakehyksen. Johtoilmauksen prototyyppinen muoto on johtolause, jonka subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjää ja verbinä on jokin kommunikaatioverbi kuten kertoa, ilmoittaa, ehdottaa, myöntää; lisäksi ilmaukseen voi kuulua vastaanottaja. Ilmisubjekti ei ole välttämätön; johtolauseen verbi voi olla myös passiivimuotoinen. Repliikki voi olla johtolauseen verbin objektina, tai johtolause on referaatin jäljessä lisäyksenä (» § 1483 – 1484).
Neutraalein, merkitykseltään väljin kommunikaatioverbi on sanoa (» § 1477); muilla kommunikaatioverbeillä puhuja voi välittää tarkempaa tietoa kommunikoinnin tavasta (kertoa, huutaa, kirjoittaa) tai osoittaa tulkintaansa puhetapahtuman luonteesta ja asennoitumistaan referoitavaan puhujaan (kehuskella, marista, vaatia). Kun johtoilmauksissa on käytetty mentaalista toimintaa tai tunnetta kuvaavia verbejä (b), referaatit ilmaisevat episteemistä modaalisuutta (» § 1578).
Konstruktio johtolause + referaatti toimii siinä määrin muotin tavoin, että myös hyvin vähän kommunikatiivista merkitystä sisältävät intransitiivisetkin verbit voivat esiintyä johtolauseessa:
Prototyyppisen johtolauseen ohella on muita vaihtoehtoja: lauseen verbi voi ilmaista viestin vastaanottamista kuten kuulla, kuulua tai lukea (» § 1478), referaatti voi olla substantiivin määritteenä (» § 1479), tai johtoilmauksessa ei ole lainkaan kommunikaatioverbiä (» § 1480). Mahdollinen on myös syntaktisesti kompleksisempi johtolause, jossa referoitava puhuja on muu kuin subjekti (d).