Astevaihtelun alaisen k:n katoedustuman sisältävissä sanavartaloissa esiintyy vokaalijonoja, jotka ääntyvät vaihtoehtoisesti joko diftongeina tai eritavuisten vokaalien yhtyminä (» § 25).
Vähintään kolmen vokaalin jonossa tai pitkän ja lyhyen vokaalin yhtymässä sen sijaan on aina tavunraja:
k:n heikkoa astetta edustavissa sanoissa on myös sellaisia kahden vokaalin jonoja, joita ei varsinaisesti lueta suomen diftongeihin, esim. ha(.)en, ko(.)en, pu(.)en, lo(.)at, te(.)ot. Tällöin jono on ensisijaisesti vokaaliyhtymä ja sisältää tavunrajan, mutta voi toisaalta ääntyä diftonginakin. Samanlaista vaihtelua on joissakin vierassanoissa, esim. pi(.)a.no, ma(.)es.tro, te(.)ologi, ko(.)alitio.
Myös muutamassa johtimeltaan U-alkuisessa johdostyypissä esiintyy potentiaalisia tavunrajoja.
Varsinkin jos tavutus vokaaliyhtymäksi tuottaisi jälkitavun, jossa on lyhyt vokaali yksinään, vokaalit äännetään herkästi samaan tavuun kuuluvina, esim. e.riy.tys, tae, pia.no.
Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksitavuiset sanat: pianojen (*pianoiden), maestrojen (~ harv. maestroiden), mikä viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina.