Toinen konsonanttien ryhmittelyperuste on ääntöpaikka eli se, missä kohden ääntöväylää ilmavirran kulkua estävä kapeikko tai sulkeuma muodostuu. Labiaalisessa äänteessä se syntyy joko huulten väliin (bilabiaaliset m, p) tai alahuulen ja ylähampaiden väliin (labiodentaaliset v, f).
Dentaalisessa äänteessä kieli osuu yläetuhampaiden taa (t), alveolaarisessa äänteessä hammasvalliin (d, l, n, s, r). Näitä molempia kutsutaan dentaaleiksi (tai koronaaleiksi).
Pehmeää kitalakea vasten muodostetut äänteet ovat velaarisia (k, ŋ). Alveolaarisen ja velaarisen alueen väliin jäävällä kovan kitalaen alueella syntyviä äänteitä puolestaan kutsutaan palataalisiksi (j). Etuvokaalin edellä velaarisetkin konsonantit palataalistuvat. Niinpä k-äänteellä on etisempi ääntöpaikka sanassa kissa kuin sanassa kassi. Alveolaarisen ja palataalisen välialueella syntyvä alveopalataalinen äänne on suomessa vain marginaalisena esiintyvä š.
h on laryngaalinen, kurkunpään alueelle sijoittuva äänne ja tarkemmin ottaen glottaalinen, sillä olennaista sen muodostuksessa on osittain avoin äänihuulten välinen äänirako (glottis). h-foneemin allofoneista kaikki eivät ole glottaalisia, sillä eräissä äänneympäristöissä suuväylään syntyy hälyä aiheuttava kapeikko. Tällainen h on frikatiivi, jolla on sekä palataalinen (ç) että velaarinen (x) variantti, esim. [viçje] (vihje), [tuxka] (tuhka). Glottaalinen on myös klusiili ʔ (» § 34 – 36).