§ 462 U-verbien ja (t)ta-verbien tyypillinen suhde

Verbin transitiivisuus tai intransitiivisuus korreloi jossain määrin sen vartalon lopun kanssa. Vartalon loppuvokaali U on usein intransitiivistava johdin tai osa sellaista, esim. UtU- tai stU-johdinta (» § 339). Silloinkin kun kantaverbiä ei ole tai merkityssuhde siihen on katkennut, U-vartaloinen verbi on normaalisti intransitiivinen, esim. astua, istua, nukkua, heilua, roikkua. Transitiivisia ovat kuitenkin esim. verbit kehua, kysyä, torjua, ampua ja katua, U-johdoksista ainoastaan lähestyä ja lähentyä sekä sensiiviset ksU-verbit kuten hyväksyä, väheksyä ja vieroksua. Verbit, joiden vartalo loppuu (t)tA-ainekseen, ovat puolestaan useimmiten transitiivisia, kuten antaa, kantaa ja saartaa sekä pienentää, varmistaa, varoittaa ja puhuttaa. Intransitiivisiakin (t)tA-vartaloita on, esim. aivastaa. Niitä on etenkin deskriptiiviverbeissä kuten hoilottaa, koheltaa, marmattaa ja säksättää (» § 309).

Transitiiviverbin ja sen (Ut)U-johdoksen suhde on tyypillisesti sellainen, että johdoksen subjektina toimii rooliltaan kantaverbin objektia vastaava täydennys, patientti (a) (» § 333). Intransitiivisista verbeistä taas muodostetaan (t)tA-johtimella kausatiivisia johdoksia, joiden objekti vastaa kantaverbin patienttisubjektia ja joihin lisäksi liittyy tekijäsubjekti, agentti (b) (» § 312). Transitiiviverbeistä johdetaan teettoverbejä, joiden yhteydessä voidaan ilmaista sekä aiheuttaja (teettäjä) että tämän tavoitteleman teon tekijä (c) (» § 313). Produktiivisempi tapa ilmaista tällaisia suhteita on rakenne, jossa yleismerkityksiseen transitiiviverbiin kuten panna tai saada liittyy MA-infinitiivin illatiivin muodostama lauseke (» § 479).

Johdoksella ja sen kantaverbillä on tavallisesti samat adverbiaalitäydennykset (d). Eräissä johdosparikeissa toisen verbin adverbiaalitäydennys vastaa kuitenkin rooliltaan toisen epäagentiivista aiheuttajasubjektia (e).

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus