Sanahahmolla tarkoitetaan sanan fonologista ilmiasua, skemaattista runkoa, joka rakentuu sen tavuluvusta sekä fonologisesta ja morfologisesta rakenteesta. Fonologinen sanahahmo voi kertoa paitsi sanan morfologisesta rakennetyypistä myös sen iästä ja mahdollisesta lainaperäisyydestä (» § 150 – 153).
Nomini- ja verbivartalot noudattavat paljolti yhteneviä fonologisia rakenneperiaatteita. Perussanan kanoninen hahmo on kaksitavuinen ja vokaaliloppuinen. Myös yksitavuiset nomini- ja verbivartalot ovat nykykielessä poikkeuksetta perussanoja. Lisäksi yksitavuisia ovat monet luonteeltaan kieliopilliset sanat eli pronominit, apuverbit, konjunktiot ja muut partikkelit, esim. se, m(in)ä, on, ei, ja, kun, mut(ta), sit(ten), kyl(lä).
Sanahahmoa kuvastaa myös lekseemien ryhmittely vartalonsa mukaisiin tyyppeihin vokaalivartalon (» § 55) tavuluvun ja loppuvokaali(sto)n mukaan, esim. kaksitavuiset O-vartalot, monitavuiset A-vartalot jne. Nämä vartalon ominaisuudet ovat keskeisiä sanan taivutuksen ja edelleenjohdon kannalta: vartalon fonologinen rakenne säätelee osaltaan taivutuspäätteiden allomorfien sekä johdinten valintaa. Sanan hahmon ja taivutuspäätteistön perusteella tehdään jako sanojen taivutustyyppeihin (» § 63 – 77).
Sanavartalon fonologinen hahmo kertoo sanan rakennetyypistä siten, että vokaalivartaloltaan yksi- ja kaksitavuiset sanat ovat enimmäkseen perussanoja, kun taas kolmi- ja useampitavuiset sanat – etenkin verbit – ovat todennäköisemmin johdoksia. Toisaalta perussanat ja johdokset eivät kaikilta osin eroa sanahahmoltaan toisistaan. Kaksitavuisissa vokaaliloppuisissa sanoissa on johdoksiakin, esim. otto, anti, jänö, ja samaan johdostyyppiin voi kuulua niin kaksi-, kolmi- kuin useampitavuisiakin sanoja, esim. tuoja, kantaja, opettaja; syöttää, istuttaa, lamaannuttaa. Neli- tai useampitavuiset substantiivit taas saattavat hahmottua yhdyssanoiksi vaikkeivät niitä varsinaisesti olekaan, esim. artisokka, hämähäkki (» § 406 huom.).
Edellinen pykälä