Persoonapronominit ovat itsenäisinä NP:inä toimivia pronomineja, joilla viitataan puhetilanteen osapuoliin (1. ja 2. persoona) ja puheenalaisiin henkilöihin (3. persoona). Persoona toimii kieliopillisena kategoriana pronominien lisäksi finiittiverbin taivutuksessa ja possessiivisuffikseissa (» § 1268, 1294).
| Persoona | Yksikkö | Monikko | |
| Puheakti- pronominit |
1. | minä | me |
| 2. | sinä | te | |
| 3. | hän | he |
Puheaktipronominit eli 1. ja 2. persoonan pronominit viittaavat puhetilanteen kahteen välttämättömään osapuoleen, puhujaan ja puhuteltavaan (vastaanottajaan). Puheaktipronominit ovat deiktisiä. Niiden tarkoite riippuu tilanteesta, sillä puhujan ja puhuteltavan roolit vaihtuvat vuoron vaihtuessa. Kolmannen persoonan pronominit hän ja he ovat anaforis-deiktisiä. Ne viittaavat kolmanteen osapuoleen, joka ei ole puhuja eikä puhuteltava, eikä niiden tarkoite siten vaihdu puhujan vaihtuessa.
| 1 | S: | Mä oisin soittanu siitä Kaisa Niemisestä että saitko sää hänet kii. |
| 2 | V: | Sain. (.) ja tuota mut emmä saanu sitä kyl sitä asiaa paljookaa edistymään. (p) |
Monikollinen puheaktipronomini me voi periaatteessa tarkoittaa puhujajoukkoa, ja te viittaa puhuteltaviin yhteisesti. Me viittaa kuitenkin yleensä joukkoon, johon puhuja esittää kuuluvansa, ja te myös joukkoon, johon hän katsoo puhuteltavan kuuluvan, ilman että tämän joukon tarvitsisi olla tilanteessa läsnä. Joukko vaihtelee tilanteen mukaan: esim. me voi kattaa mm. puhujan ja puhuteltavan, puhujan kansallisen tai poliittisen ryhmän tai ihmiset yleensä (b).
Ryhmä voidaan täsmentää relatiivilauseella (» § 718) tai appositiorakenteella (» § 719). Muut jäsenet voidaan mainita esim. kanssa-lausekkeella: Me otetaa Makkosen kans vasikkaa (p). Teititeltäessä te viittaa yhteen puhuteltavaan (» § 1273).
Monikollisten persoonapronominien ulkopaikallissijoille on luonteenomaista, että niillä tarkoitetaan kotia, muuta hallintapiiriä tai omaa maata, kuten esim. puhuttaessa eri paikkakuntien ja maiden tavoista ja kulttuureista (c).
Huom. 1. Persoonapronomineilla on paljon yksitavuisia variantteja, mm. mä, mää, mie, miä ja sä, sää, sie, siä sekä monikossa myö, työ ja hyö (taivutuksesta » § 100). Näistä lyhytvokaalinen mä ~ sä on varsin yleinen, neutraali puhutun kielen piirre, jonka on havaittu viime vuosikymmeninä yleistyneen, mutta myös mie ~ sie -variantti on elävä paikallispiirre mm. Peräpohjolassa ja Kaakkois-Suomessa. Variantti mä esiintyy myös pitemmän pronominin pikapuhemuotona, samoin sulautuneet pronominit m(’oon) tai (ookko)nä; pikapuhe- ja täysien varianttien jakaumaa ei ole tarkemmin tutkittu. (Paunonen 1995b [1982]: 151–164; Mantila 1997: 13; Vikberg 1997.)
Huom. 2. Sinä-pronominia käytetään etenkin puheessa myös yleistävästi, viittaamatta nimenomaan puhuteltavaan (» § 1365): Mut et sellaist ihmisist mist sä näät niinku et, et ne tykkää susta – – ni sellasten kanssa on hirvee helppo olla (Laitinen 1995: 347).
Minä-sanaa käytetään myös substantiivina, jolloin taivutuskin on substantiivin: filosofiseen pohdiskeluun elämän tarkoituksesta ja minän olemuksesta (l). Pronomineja eivät ole sanat allekirjoittanut (» § 631) ja meikäläinen (» § 626 huom), joilla puhuja voi niin ikään viitata itseensä.
Edellinen pykälä