Varsinkin nuorten käyttämässä puhutussa kielessä esiintyy tavallisena johtoilmauksen verbinä myös intransitiivinen olla. Sitä käytetään keskellä kertomusta tai dialogia sellaisen repliikin edellä, joka on reaktiota johonkin edellä tapahtuneeseen tai sanottuun. Ero kommunikaatioverbeihin on mm. siinä, että olla-verbillinen johtolause on pelkästään indikatiivin imperfektissä ja aktiivimuotoinen. Monikon ensimmäisen persoonan tehtävässä käytetty morfologinen passiivi on mahdollinen (c). Esimerkiksi konditionaali tai kieltomuotoinen verbi eivät ole mahdollisia. Tyypillinen johtoilmauksen muotti on se oli (vaa ~ just) sillee ~ (ihan) niinku et, jossa olla-verbiä seuraa jokin tapaa ilmaiseva elementti: adverbi tai partikkeli.
Jos tällaista olla-verbillistä johtoilmausta seuraavaa et-sanalla alkavaa repliikkiä voi ylipäänsä pitää johtoilmauksen kieliopillisena osana, sen voisi tulkita tavan adverbiaaliksi (’referoitu henkilö oli jollakin referaatin kuvailemalla tavalla’). Referointi, jonka johtoilmauksessa on olla-verbi, pyrkiikin tyypillisesti välittämään referoitavien tunnetilaa ja asennoitumista. Esimerkissä (a) johtolause luonnehtii opettajan reaktiota oppilaittensa tehtävänratkaisuun. Esimerkki (b) on referointia tyttären ja äidin keskustelusta ostosruuhkassa; kummankin esitetään reagoivan omalla tavallaan ruuhkaan.
| Henna: | >vähäm< mää oisin halunnnu nähdä |
| Maria: | oisit nähny me oltii sillee @e:i vittuh,@ (p) |
Edellinen pykälä