Infinitiivejä on kolme tyyppiä, joita kutsutaan tunnustensa mukaan A‑, E- ja MA-infinitiiveiksi: kerto-a, kerto-e‑, kerto-ma-. Infinitiiveillä on vaillinaista sija- ja possessiivitaivutusta. A-infinitiivin perusmuotoa käytetään verbin viittaus- ja hakumuotona mm. sanakirjoissa.
A- ja E-infinitiivien tunnuksissa on verbin vartalosta riippuvaa morfofonologista vaihtelua (» asetelma 62).
1. V | kerto-a, etsi-ä, luke-a, rakasta-a | A | kerto-e‑, etsi-e‑, luki-e‑, rakasta-e- | e |
2. VV | saa-da, tupakoi-da | dA | saa-de‑, tupakoi-de- | de |
3. s, l, r, n | nous-ta, tul-la, luistel-la, sur-ra, men-nä | tA, lA, rA, nA | nous-te‑, tul-le‑, luiste-le-, sur-re‑, men-ne- | te, le, re, ne |
4. =t= | hypä=t=ä, häiri=t=ä, vanhe=t=a | (t)A | hypä=t=e‑, häiri=t=e‑, vanhe=t=e- | (t)e |
Yksivartaloisilla verbeillä tunnukset liittyvät (vahvaan) vokaalivartaloon. Lyhyeen vokaaliin päättyvän vartalon jäljessä tunnuksena on A, e (asetelman ryhmä 1) ja pitkän vokaaliaineksen jäljessä dA, de (ryhmä 2) (verbeistä tehdä, nähdä » § 73 huom.). Yksivartaloisissa e-vartaloisissa verbeissä E-infinitiivin tunnuksen edellä on e:n sijasta i: luke-a : luki-e‑, kylpe-ä : kylpi-e- (» § 50). Jos verbillä on konsonanttivartalo, A- ja E-infinitiivien tunnukset liittyvät siihen. Tällöin tunnuksen konsonantti on vartalon s:n jäljessä t-aineksinen, muuten se assimiloituu vartalon lopun konsonantin kanssa ja on l‑, r- tai n-aineksinen (ryhmä 3). VtA-verbeillä (ryhmä 4) vartalon ja tunnuksen rajakohta on epäselvä: hypä=t=ä. – Puhutussa kielessä verbien A-loppuiset vokaaliyhtymät voivat edustua pitkänä suppeana tai puolisuppeana vokaalina: me päätettiin lähtee (p); kerranki sais valvoo niin myöhään! (p) (» § 26).
Perusmuodon lisäksi A-infinitiivillä on translatiivisijainen possessiivisuffiksillinen muoto (a). E-infinitiivillä on kaksi mahdollista sijaa, inessiivi ja instruktiivi (b); inessiivimuotoon voi liittyä possessiivisuffiksi. E-infinitiivin inessiivillä on lisäksi passiivimuoto. E-infinitiivin instruktiivimuodon (T)en-aines on hahmotettavissa myös jakamattomaksi nippumorfeemiksi (» § 123).
Huom. 1. A‑, E- ja MA-infinitiivien perinteiset nimitykset ovat 1., 2. ja 3. infinitiivi. A-infinitiivin perusmuotoa on vanhastaan nimitetty latiiviksi, koska kyseessä on historiallisesti katsoen tulosija. Vanha latiivin sijapääte ‑k on kadonnut, mutta sen perintönä A-infinitiivin perusmuoto aiheuttaa rajageminaation. Vanhastaan 4. infinitiiviksi kutsuttua tietynlaisissa modaalisissa ilmauksissa esiintyvää minen-muotoa (esim. Sitä ei käy epäileminen) ei sisällytetä tässä infinitiivien joukkoon (» § 452), samoin kuin ei myöskään 5. infinitiiviksi kutsuttua possessiivisuffiksilliseksi kiteytynyttä mAisillAAn-muotoa, joka esiintyy lähinnä olla-verbin sisältävissä verbiliitoissa (» § 452, 1521).
Huom. 2. Etenkin eteläisen Suomen puhekielessä supistumaverbeistä on käytössä pitkävokaalisia infinitiivimuotoja. Muoto on sama kuin yksikön 3. persoonan indikatiivin preesensissä, mutta aiheuttaa rajageminaatiota: kyl seki kivaa o ku saa duunaak kaikkia – – (p).
Murteissa esiintyy vaihtelua myös yleiskielen dA-tunnuksen d-aineksen vastineissa: katoedustus, r tai erilaisia siirtymä-äänteitä: viiä, viijjä, vierä, syyä, syyvvä, tehä, tehrä, tehhä, jäähä jne.