Hakuohje 
SISÄLLYS > SANAT > Taivutus > Verbintaivutus > Verbien infiniittiset muodot > Infinitiivit > § 120 A- ja E-infinitiivit

§ 120 A- ja E-infinitiivit

Infinitiivejä on kolme tyyppiä, joita kutsutaan tunnustensa mukaan A‑, E- ja MA-infinitiiveiksi: kerto-a, kerto-e‑, kerto-ma-. Infinitiiveillä on vaillinaista sija- ja possessiivitaivutusta. A-infinitiivin perusmuotoa käytetään verbin viittaus- ja hakumuotona mm. sanakirjoissa.

A- ja E-infinitiivien tunnuksissa on verbin vartalosta riippuvaa morfofonologista vaihtelua (» asetelma 62).

Asetelma 62: A- ja E-infinitiivien tunnukset eri taivutustyypeissä
Vartalon loppu A-infinitiivi Tunnus E-infinitiivi Tunnus
1. V kerto-a, etsi-ä, luke-a, rakasta-a A kerto-e‑, etsi-e‑, luki-e‑, rakasta-e- e
2. VV saa-da, tupakoi-da dA saa-de‑, tupakoi-de- de
3. s, l, r, n nous-ta, tul-la, luistel-la, sur-ra, men-nä tA, lA, rA, nA nous-te‑, tul-le‑, luiste-le-, sur-re‑, men-ne- te, le, re, ne
4. =t= hypä=t=ä, häiri=t=ä, vanhe=t=a (t)A hypä=t=e‑, häiri=t=e‑, vanhe=t=e- (t)e

Yksivartaloisilla verbeillä tunnukset liittyvät (vahvaan) vokaalivartaloon. Lyhyeen vokaaliin päättyvän vartalon jäljessä tunnuksena on A, e (asetelman ryhmä 1) ja pitkän vokaaliaineksen jäljessä dA, de (ryhmä 2) (verbeistä tehdä, nähdä » § 73 huom.). Yksivartaloisissa e-vartaloisissa verbeissä E-infinitiivin tunnuksen edellä on e:n sijasta i: luke-a : luki-e‑, kylpe-ä : kylpi-e- (» § 50). Jos verbillä on konsonanttivartalo, A- ja E-infinitiivien tunnukset liittyvät siihen. Tällöin tunnuksen konsonantti on vartalon s:n jäljessä t-aineksinen, muuten se assimiloituu vartalon lopun konsonantin kanssa ja on l‑, r- tai n-aineksinen (ryhmä 3). VtA-verbeillä (ryhmä 4) vartalon ja tunnuksen rajakohta on epäselvä: hypä=t=ä. – Puhutussa kielessä verbien A-loppuiset vokaaliyhtymät voivat edustua pitkänä suppeana tai puolisuppeana vokaalina: me päätettiin lähtee (p); kerranki sais valvoo niin myöhään! (p) (» § 26).

Perusmuodon lisäksi A-infinitiivillä on translatiivisijainen possessiivisuffiksillinen muoto (a). E-infinitiivillä on kaksi mahdollista sijaa, inessiivi ja instruktiivi (b); inessiivimuotoon voi liittyä possessiivisuffiksi. E-infinitiivin inessiivillä on lisäksi passiivimuoto. E-infinitiivin instruktiivimuodon (T)en-aines on hahmotettavissa myös jakamattomaksi nippumorfeemiksi (» § 123).

(a)
kerto-a-kse-ni, tietä-ä-kse-en, häiri=t=ä-kse-mme
(b)
kerto-e-ssa, kerto-e-ssa-ni, kerro-tta-e-ssa
kerto-e-n, tul-le-n, vali=t=e-n

Huom. 1. A‑, E- ja MA-infinitiivien perinteiset nimitykset ovat 1., 2. ja 3. infinitiivi. A-infinitiivin perusmuotoa on vanhastaan nimitetty latiiviksi, koska kyseessä on historiallisesti katsoen tulosija. Vanha latiivin sijapääte ‑k on kadonnut, mutta sen perintönä A-infinitiivin perusmuoto aiheuttaa rajageminaation. Vanhastaan 4. infinitiiviksi kutsuttua tietynlaisissa modaalisissa ilmauksissa esiintyvää minen-muotoa (esim. Sitä ei käy epäileminen) ei sisällytetä tässä infinitiivien joukkoon (» § 452), samoin kuin ei myöskään 5. infinitiiviksi kutsuttua possessiivisuffiksilliseksi kiteytynyttä mAisillAAn-muotoa, joka esiintyy lähinnä olla-verbin sisältävissä verbiliitoissa (» § 452, 1521).

Huom. 2. Etenkin eteläisen Suomen puhekielessä supistumaverbeistä on käytössä pitkävokaalisia infinitiivimuotoja. Muoto on sama kuin yksikön 3. persoonan indikatiivin preesensissä, mutta aiheuttaa rajageminaatiota: kyl seki kivaa o ku saa duunaak kaikkia – – (p).

Murteissa esiintyy vaihtelua myös yleiskielen dA-tunnuksen d-aineksen vastineissa: katoedustus, r tai erilaisia siirtymä-äänteitä: viiä, viijjä, vierä, syyä, syyvvä, tehä, tehrä, tehhä, jäähä jne.

Sulje kaikki tasot

KOKO SISÄLLYSLUETTELO

SANAT

Fonologia ja morfofonologia

Taivutus

Yleistä

Taivutustyypit

Nominintaivutus

Yleistä

Luku

Sija

Possessiivisuffiksit

Nominien taivutusparadigmat

Verbintaivutus

Liitepartikkelit ja syntagmaattiset sulaumat

Sanarakenne ja sananmuodostus

Nominijohdokset

Verbijohdokset

Adverbijohdokset ja muut päätteelliset adverbit

Yhdyssanat

RAKENNE

ILMIÖT

Sulje kaikki tasot