Interjektiot eli huudahduspartikkelit ovat vakiintuneita kielellisen toiminnan yksiköitä, rituaalistuneita keinoja osoittaa affekteja johonkin odottamattomaan tapahtumaan tai asioiden käänteeseen – vaikka läsnä ei olisi kuulijoitakaan. Interjektioihin kuuluu affektisia reaktiivisia sanoja kuten huh, hui, äh jne., joilla osoitetaan sitä, miten jokin tapahtuma tai sattumus on vastaanotettu, tai vastaavasti reaktiota toisen puhujan vuoroon: oho, kas vain, höh, hmh, ahaa. Partikkelia no ~ noh käytetään dialogipartikkelina mm. uutisen vastaanottamiseen (» § 1051), mutta myös moittivana tai hoputtavana interjektiona tai harmistusta osoittavana huudahduksena jonkin vahingon sattuessa, vrt. Noh sano varis kun nokka katkes.
Lisäksi interjektioihin kuuluu sellaisia sanoja, joilla voi ilmaista ei-affektista asennoitumista, esim. aha, jaaha, kas vain, joilla osoitetaan vastaanotettu tieto uutiseksi. Tällaisten elementtien sijoittaminen dialogipartikkeleihin (» § 797) on myös mahdollista, sillä raja ei ole jyrkkä.
Interjektioiden yhteisenä nimittäjänä on niiden reaktiivisuus: niitä käytetään osoittamaan reaktiota tapahtuneeseen, edellä sanottuun tai puhujan omaan tunnetilaan. Keskeisiä interjektioita ovat seuraavat:
Interjektio voi esiintyä vuoron alussa, sisällä tai lopussa tai muodostaa vuoron yksin. Se voi välittää yhdellä sanalla kokonaisen tunnetta tai muuta asennoitumista kuvaavan psykofyysisen tilan.
| S: | Hän painoi abiturienttina yhdeksänkymment kiloo. |
| V: | HUII (p) |
Interjektiot ovat kielellisen ja ei-kielelliseksi katsottavan ääntelyn, ”signaalien”, välimaastossa. Sikäli kuin ääntely on saanut vakiintuneen fonologisen asun, se on katsottavissa interjektioksi. Vanhastaan on interjektioina pidetty myös eläinten kutsumista merkitseviä ääntelyitä ja hokemia kuten kis kis, tse tse tai tuku tuku sekä kiteytyneitä onomatopoieettisia, ääntä matkivia ilmauksia kuten loiskis, viuh tai tööt. Näiltä kuitenkin puuttuu interjektioiden yksi keskeinen ominaisuus, reaktiivisuus.
Prototyyppisiä interjektioita ovat ekspressiiviset, puhujan tunne- tai mielentiloja osoittavat partikkelit (affektisista keinoista tarkemmin » § 1707). Seuraavassa on interjektioiden karkea ryhmittely.
| Tunnetila | Ilmaus |
| inho | hyi, jak, yäk |
| hämmästys | oho, ohhoh; hupsis |
| mielihyvä | ah, aah, mmm |
| helpotus | huhhuh |
| pelko | hui |
| kipu | aih, oioioi |
| innostus | hihuu, jip(p)ii, jess |
| halveksunta | höh, pyh |
| harmistus | hm, äh, äsh |
| harkitseminen | hmm |
Huom. Interjektioiden luokka on periaatteessa avoin. Sanoja luodaan tarpeen mukaan, ja osittain ne kuluvat ja vaihtuvat kuten affektiiviset ilmaukset yleensäkin. Kiteytynein perussanasto on kuitenkin hyvin pysyvää. Interjektioita myös lainataan jonkin verran, kuten ruotsinkielistä alkuperää oleva tervehdys moi, italiasta peräisin oleva tervehdys tsau sekä englantilaisperäiset innostusta ilmaisevat jess, vau ~ vaude ja anteeksipyynnön ilmaus sori.
Kun voimasana muodostaa vuoron yksin tai partikkelien kanssa, se käyttäytyy interjektioiden tavoin. Voimasanat muistuttavat interjektioita myös prosodisesti sikäli, että niihin liittyy usein esim. poikkeavia sävelkulkuja ja äänteiden venytystä. Onkin yleistä, että jonkin interjektion ja voimasanan muodostama ketju toimii reaktiivisena vuorona: – Voi perkele kuitenkin, Harjunpää sanoi, – – (k). Jos samaa voimasanaa toistetaan, ensimmäinen on genetiivissä: Perkeleen perkele! (Voimasanoista tarkemmin » § 1725 – x.)
Edellinen pykälä