Taustoittava pykälä
Kielitieteellisessä ja varsinkin semioottisessa kirjallisuudessa käytetään mm. deiktis-anaforisista keinoista kattavaa nimitystä indeksaalinen, joka perustuu Peircen esittämään merkkien kolmijakoon symboleihin, indekseihin ja ikoneihin. Tähän kolmijakoon soveltuu ajatus, että puheessa ovat indeksaalisia monet muutkin merkit kuin deiktiset pronominit. Esimerkiksi dialogipartikkelit joo tai niin (» § 1044) sekä monet muutkin tekstin tulkintaa ohjailevat partikkelit ovat käsitettävissä indeksaalisiksi ilmauksiksi, koska ne välittävät tietoa sellaisista kontekstipiirteistä kuin puhujan asenteista, reaktioista ja tuntemuksista.
Deiksis on tässä kieliopissa käsitetty kapea-alaisemmin kuin indeksaalisuus. Sillä tarkoitetaan kielellisiä viittauskeinoja, jotka ovat verrattavissa sellaisiin eleisiin kuin sormella tai päällä osoittamiseen ja katseen kohdistamiseen. Deiksis voidaan ymmärtää myös laajemmin indeksaalisuutena (esim. Larjavaara 1990: 41).
Ilmausta, jolla puheenalainen tarkoite on ensi kertaa nostettu tekstissä esiin, on vanhastaan sanottu anaforisen elementin korrelaatiksi (vrt. myös » § 1405). Tarkasti erotettavan kielellisen korrelaatin esiintyminen tekstissä ei kuitenkaan ole ilmauksen anaforisen käytön välttämätön ehto (» § 1438 – 1439). Pikemminkin on ajateltava niin, että pronominin esiintymä saa vastaanottajassa liikkeelle hakuprosessin: mahdollisen tarkoitteen oletetaan olevan tavalla tai toisella tunnistettavissa tai pääteltävissä kontekstin perusteella. Konteksti, jonka nojalla päätelmä tehdään, on pronominin tulkintapohja (» § 1439). Liian ahtaan muodollisesti käsitetyn korrelaatin kritiikistä ks. esim. Cornish 1999.
Tässä käytettyä käsiteparia deiktinen vs. anaforinen vastaa mm. Hallidayn ja Hasanin (1976) sekä Larjavaaran (1990) käyttämä termipari eksoforinen ’tilannesiteinen’ – endoforinen ’diskurssisiteinen’.