Sen lisäksi, että on olemassa koko joukko nominijohdoksia, joita nimitetään (deminutiivis-)affektisiksi (» § 206) ja joiden käyttö ilmentää puhujan asenteita ja suhtautumista, myös eräillä keskeisillä taivutuspäätteillä ja johtimilla on väljän perusmerkityksensä ohella kontekstisidonnaisempia käyttöjä, joihin sisältyy affektinen sävy. Useissa tapauksissa jonkin taivutusluokkaa edustavan oppositioparin tunnusmerkkinen jäsen, esim. monikko (vs. yksikkö), imperfekti (vs. preesens) tai konditionaali (vs. indikatiivi), kerää helpommin itseensä erityismerkityksiä kuin parin tunnusmerkitön ja taajakäyttöisempi jäsen. Kielellisiä toimintoja ja tehtäviä, joissa affektisesti tulkittavia kieliopillisia morfeemeja varsinkin esiintyy, ovat toivotukset, arviot ja kannanotot sekä toisaalta pyynnöt ja ehdotukset.
Huom. Yli-Vakkuri (1986) on ensimmäisenä systemaattisesti kartoittanut suomen kielen keskeisten kieliopillisten tunnusten ja muotojen affektisia käyttöjä. Hän on nimittänyt tätä käyttöä toissijaiseksi.
Edellinen pykälä