Osa kaksi- tai useampitavuisista perussanoista on muista kielistä lainattuja. Sen sijaan yksitavuiset pitkään vokaaliin tai diftongiin päättyvät sanat kuten pää, tie tai tuo-da ovat enimmäkseen omaperäisiä (lainatuissa partikkeleissa kuitenkin on yksitavuisia, esim. jaa, joo, juu, jess). Lainasanoja on hyvin eri-ikäisiä: niitä on tullut kieleen niin sen dokumentoidun kuin varhemmankin, rekonstruoidun historian aikana. Enimmät lainasanat ovat nomineja.
Tärkeimpiä lainasanakerrostumia ovat germaaniset, balttilaiset ja slaavilaiset lainat. Lisäksi on näitä vanhempia indoeurooppalaisia lainoja. Keskeinen germaanisten lainojen alaryhmä ovat sen uudehkoon kerrostumaan kuuluvat ruotsista tai ruotsin kautta tulleet lainat sekä uusimpana ryhmänä englannista saadut lainat.
Lainatut sanat on yleensä mukautettu suomen foneemi‑ ja sanarakenteeseen. Lainan ikä näkyy jossain määrin sen ulkoasusta: mitä vanhempi, sitä mukautuneempi. Kolmi- tai useampitavuiset lainat ovat keskimäärin nuorempia ja äänneasultaan lähempänä lähtösanaansa kuin kaksitavuiset. Monitavuisista lainasanoista osa on asettunut kielessä entuudestaan olleisiin suffiksaalisiin sanamuotteihin: vartalo- tai johdostyyppeihin. Lainasanojen nuorempaa kerrostumaa taas edustavat vierassanat ja sitaattilainat, joiden äänteistö on vähemmän tai ei lainkaan mukautettua (» § 6 – 8). Lainasanat ovat osaltaan muovanneet suomen fonotaksia ja äännejärjestelmääkin: vierassanoissa esiintyy sellaisia tavutyyppejä (» § 11 asetelma 4) ja konsonanttifoneemeja (» § 6), joita suomessa ei vanhastaan ole tunnettu.
Edellinen pykälä