Muut kuin vierassanojen vartaloissa esiintyvät jälkitavujen pitkät vokaalit palautuvat varhempiin VCV-jonoihin. Monessa muotoryhmässä tällaisen jonon sittemmin kadonneena konsonanttina on ollut h. Etelä- ja peräpohjalaisissa sekä osin keskipohjalaisissa murteissa h on säilynyt useammissa muotoryhmissä kuin yleiskielessä. Näissä murteissa h:llisuus on edelleen elävä piirre. Lisäksi h:n esiintyminen on voinut laajeta tapausryhmiin, joihin se ei ole alkuaan kuulunut (esim. aktiivin NUT-partisiipin taivutusvartaloon: mennehe-).
Vokaalienvälisen h:n esiintymäympäristöjä ovat seuraavat yleiskielessä pitkävokaaliset muotoryhmät: passiivin myönteinen preesens ja imperfekti (saarahan, saatihin), illatiivi (talohon), imperatiivin 3. persoona (tulkohon), 3. persoonan possessiivisuffiksi (pelkästhään), ee-vartaloiset nominit (tarpehet), Vs : VV-nominit (lampahat) ja aktiivin NUT-partisiippi (tullehet). Yleiskielen diftongillisia muotoja puolestaan vastaavat h:llinen superlatiivi (rikkahin ’rikkain’) ja monikon partitiivi (rikkahia).
Pohjalaismurteissa vokaalienvälinen h edustuu nykyään neljällä tavalla: vokaalien välissä CVhV (a), vokaalin sisäheiton vaikutuksesta konsonantin ja vokaalin välissä ChV (b), sisäheiton ja metateesin vaikutuksesta edeltävän konsonantin edellä hCV (c) tai sisäheiton jälkeen assimiloituneena viereisen konsonantin kaltaiseksi CCV (d) (sisäheitto » § 33).
Paitsi murteissa, h:llisia muotoja esiintyy myös arkaistisessa runokielessä ja laulujen sanoissa, esim. aurinko armas, kuivas satehen; Olet maamme armahin Suomenmaa.
Edellinen pykälä