Lauseenjäsenten keskinäinen järjestys on yhtäältä varsin kiinteä, toisaalta vaihteleva. Lause, jossa on subjekti, verbi ja objekti tai predikatiivi, on järjestykseltään tavallisimmin SVX. Muutenkin subjekti edeltää yleensä finiittiverbiä. Vähintään yhtä kiinteä on omistuslauseen järjestys, jossa omistajan ilmaiseva lauseke edeltää ja omistettavan ilmaiseva seuraa verbiä (» § 895).
Näitä tavallisia järjestyksiä sanotaan neutraaleiksi tai tunnusmerkittömiksi verrattuna suppeakäyttöisempiin eli tunnusmerkkisiin järjestyksiin (a–c). Ensimmäisenä voi olla sellainen lauseenjäsen, joka tavallisesti seuraa verbiä (a), tai itse verbi (b). Nominaaliset jäsenet voivat myös sijoittua neutraalin järjestyksen peilikuvaksi (c).
Tietty järjestysvaihtoehto luo tietynlaisen tulkinnan lauseen tehtävästä kontekstissaan. Tältä kannalta ryhmän (a) lauseet muistuttavat toisiaan ja ryhmän (b) lauseet toisiaan, vaikka edustavatkin eri lausetyyppejä. Siksi sanajärjestystä kuvataan tässä luvussa eri lausetyyppejä yhdistävällä kenttäkuvauksella (» § 1369 – 1391).
Saman lauseen eri järjestysvaihtoehdoilla on sama referentiaalinen merkitys. Yhteistä on siis se, millaista asiaintilaa lause kuvaa, esim. se, että puhuja löysi tietynlaisia sieniä. Siihen, mitä muita merkityksiä mikin näistä järjestyksistä välittää kontekstissa, vaikuttaa esim. se, kertooko puhuja tekemisistään, kiisteleekö niistä tai vertaileeko eri asioita. Osan kontekstisidonnaista merkitystä luo lauseen sanajärjestys kertomalla sen informaatiorakenteesta: siitä, miten lauseeseen sisältyvä informaatio annostellaan, mitä oletetaan puhuteltavan jo tietävän ja mitä esitetään uutena tietona. Tässä luvussa näistä asioista puhuttaessa käytetään käsitteitä teema, lauseen temaattinen osa ja reema (» § 1370 – 1371). Tunnusmerkkinen järjestys on informaatiorakenteeltaan ja tehtäviltään tarkemmin rajattu kuin neutraali järjestys, joka sallii useammanlaisia tulkintoja (» § 1374, 1379).
Samantapaisia merkityksiä kuin sanajärjestys välittää puhutussa kielessä myös lauseen prosodia. Sanajärjestys ja prosodiset piirteet, etenkin painotus, kertovat lauseen diskurssitehtävästä kumpikin omalla tavallaan, niin että tiettyyn kontekstiin sopii tietyn järjestyksen yhdellä mutta ei toisella tavalla painotettu versio. Esimerkki tästä on lausepari (d–e), jossa painoa on osoitettu alleviivauksella. Kun verbiä painotetaan, verbialkuinen lause korostaa lauseen sisällön paikkansapitävyyttä (d). Viimeisen jäsenen painottaminen (e) luo samantapaisen tulkinnan mutta siten, että lause vahvistaa vain osan jostakin oletuksesta.
Tässä luvussa keskitytään erityisesti sanajärjestyksen ja informaatiorakenteen yhteyksiin. Prosodiasta voidaan perustutkimuksen puutteen vuoksi puhua vain satunnaisesti.
Edellinen pykälä