Kannanottoparissa perättäiset vuorot liittyvät toisiinsa kiinteästi merkitykseltään ja usein myös kieliopillisesti. Kannanotolla tarkoitetaan väitelauseen muotoista lausumaa, jolla puhuja esittää arvion puheena olevasta ihmisestä, asiasta tai tapahtumasta eli ottaa sellaiseen arvottavasti kantaa. Kannanoton tyypillinen kieliopillinen ilmenemismuoto on kopulalause. Vierusparin etujäsenenä kannanotto edellyttää odotuksenmukaiseksi eli preferoiduksi jälkijäseneksi samanmielisyyden ilmausta tai muuta samansuuntaista kannanottoa:
| 1. kannanotto | 2. kannanotto | ||
| A: | Onpa kuuma. | B: | Niin on. ~ On tosiaankin. |
| A: | Nythän siellä olis kiva olla. | B: | Nyt siellä kelpais olla. |
Muukin kuin predikatiivilause voi välittää kannanoton; olennaista on että ilmaukseen sisältyy jokin affektinen tai arvottava elementti, tavallisesti adjektiivi:
| Anja: | Sillä Jussilla on aina niin kauheesti kaikkea menossa. |
| Matti: | Sillä on. (P) |
Kannanotto ei edellytä yhtä ehdottomasti jälkijäsentä kuin kysymys, joka aina edellyttää vastausta. Kannanoton asema ja sen implikoima jatko riippuu tilanteesta, esim. siitä onko puheenalainen asia sellainen, johon vastaanottajan on mahdollista tai sopivaa ottaa kantaa. Esimerkiksi puhekumppaniin liittyvään kehuun ei juuri tule samanmielistä toista kannanottoa. Seuraavassa asiakas tuottaa kehuvan kannanoton, johon myyjältä ei tule toista kannanottoa.
| Asiakas: | Mitäs tämmöne ruusukimppu maksaa, |
| Myyjä: | Se ruusukimppu ois viiskymppii? |
| Asiakas: | Ai ku kauniita. |
| (.) | |
| Asiakas: | Kestääkö ne varmaan. (p) |
Edellinen pykälä