Ekvatiivilauseessa on kaksi NP:tä samassa muodossa; ne ovat keskenään symmetrisessä suhteessa ja semanttisilta rooleiltaan identtiset (» § 950). Niinpä on melko yhdentekevää, kumpi katsotaan subjektiksi ja kumpi predikatiiviksi. Ratkaiseva on lauseen informaatiorakenne: teemapaikassa olevan NP:n tarkoite on samastuksen lähtökohta, joka on tilanteessa puheena tai muuten kontekstisidonnaisempi (» § 1370).
Subjektin erottamiselle on peruste silloin, kun NP:illä on eri persoona tai luku. Tällöin voidaan kongruenssin perusteella pitää subjektina sitä NP:tä, jonka mukaan verbi kongruoi, vaikka tämä olisi verbin jäljessäkin (Tuo olen minä) (» § 1270):
Kun molempien NP:iden persoona ja luku on sama, subjektiksi voi tulkita niistä yksilöidymmän, esim. erisnimellä mainitun pikemmin kuin roolikuvauksella mainitun (Helsingin juhlaviikkojen taiteellinen johtaja). Infiniittisessä ekvatiivirakenteessa genetiivimuoto osoittaa toisen NP:n välttämättä subjektiksi:
Huom. Ekvatiivilauseen subjektin määrittämiseksi on esitetty testejä, jotka perustuvat lauseen muunteluun (esim. Numminen 1959; Koski 1969). Ongelmana on, että lauseen tulkitseminen ekvatiiviseksi perustuu päättelyyn ja kontekstuaalisiin tekijöihin, joita muunnos ei säilytä (Kelomäki 1997). On myös mahdollista pitää subjektina aina verbinetistä NP:tä ja sanoa tapauksissa Tuo olen minä predikatiivin ja verbin kongruoivan (Hakulinen – Karlsson 1979: 191; P. Leino 1982b: 157–159). Koska kuitenkin kongruenssi on suomessa vahvempi subjektikriteeri kuin sijainti – subjekti voi hyvin sijaita verbin jäljessä, esim. Nopeimpia olivat kolmasluokkalaiset – niin on yksinkertaisinta, jos se ratkaisee asian myös ekvatiivilauseiden tapauksessa.
Edellinen pykälä