§ 111 Tempus ja modus kieliopillisina kategorioina

Tempus on deiktinen kategoria, joka osoittaa, missä suhteessa puheena olevan tilanteen ajankohta on puhetilanteen ajankohtaan. Suomen tempussysteemiin sisältyy kaksi morfologista tempusta: mennyt ja menemätön aika. Mennyttä aikamuotoa kutsutaan imperfektiksi (myös preteritiksi), menemätöntä preesensiksi. Liittotempukset perfekti ja pluskvamperfekti muodostetaan apuverbin avulla. (» § 112; tempusten käytöstä luvussa Tempus » § 1523 – 1550.)

Eri moduksille on yhteistä, että ne suhteuttavat puheena olevan tilanteen todellisuuteen: asiaintila voidaan esittää esim. toivottavana, mahdollisena, todennäköisenä tai varmana. Suomessa on neljä morfologista modusta: indikatiivi, konditionaali, potentiaali ja imperatiivi (» § 115 – 118; modusten käytöstä luvussa Modaalisuus » § 1590 – 1600).

Tempus- ja modustaivutus liittyvät kiinteästi toisiinsa. Morfologisesti tempus ja modus ovat toisensa poissulkevia: yhdessä verbin taivutusmuodossa on vain joko tempuksen tai moduksen tunnus. Modustunnukset liittyvät suoraan tunnuksettomaan vartaloon: kerto-isi‑, syö-ne-, tul-kaa. Indikatiivi on tunnukseton, ja indikatiivimuodossa voikin olla imperfektin tunnus (kerto-i); muissa moduksissa mennyt aika ilmaistaan liittomuodoilla.

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus