Deskriptiivisiä ovat onomatopoieettiset ja muut äänteellisesti motivoidut sanat. Ne ovat luonteeltaan ekspressiivisiä ja välittävät puhujan tai kirjoittajan tunteita, tuntemuksia tai vaikutelmia. Deskriptiivisen sanan merkityksen kuvaaminen sanallisen parafraasin muodossa ei aina ole osuvaa tai helppoa.
Deskriptiiviset sanat ovat luonteeltaan affektisia (» § 1707–). Niiden äänneasu ja fonotaksi voi poiketa yleisperiaatteista; niissä mm. esiintyy etisiä sointuvokaaleja enemmän kuin sanastossa yleensä. Deskriptiivisiä sanoja muodostetaan tyypillisesti muotteihin, jotka (varsinkin verbeissä) edustavat jotain johdostyyppiä. Deskriptiivisessä sanassa muotin sisältämä suffiksiaines (johdin) ei yleensä liity lekseemikantaan, vaan deskriptiiviseen sanavartaloainekseen, joka ei sillään edusta mitään lekseemiä.
Deskriptiivisiä verbejä on monissa johdosmuoteissa (» § 309): ise-verbit ovat aina deskriptiivisiä (kohista, vilistä), AhtA-verbitkin enimmäkseen (lehahtaa, räsähtää); suuria deskriptiiviverbien ryhmiä on myös CtA-vartaloisissa (löntystää, supattaa) ja näiden ja AhtA-verbien le-edelleenjohdoksissa (kilistellä, murahdella). Saman deskriptiivisen vartaloaineksen sisältävät verbit muodostavat sarjoja, esim. surahtaa – surista – surrata, läimähtää – läimäistä – läimäyttää – läimiä. Sarjojen sanat voidaan lukea vartalonloppunsa edustaman morfologisen johdostyypin jäseniksi (» § 163); niiden merkityskin on yleensä kyseisen tyypin mukainen. Nomineissa deskriptiivisiä sanoja on etenkin affektisissa johdostyypeissä (» § 206–), mutta deskriptiivisiin nomineihin kuuluu yhtä lailla johtamattomia sanoja, esim. mössö, pölhö.
Raja deskriptiivisen ja ei-deskriptiivisen sanaston kesken ei ole mitenkään selvä; epävarmemmin deskriptiivisiä sanoja ovat esim. verbit lipua, torua, kellistää, mullistaa, patistaa, pinnistää, nakertaa. Varhempaa deskriptiivisanastoa on voinut neutraalistua aivan vakiintuneeksi sanastoksi, esim. hymy, kapina.
Edellinen pykälä