Lainasanojen mukana yleiskieleen ovat tulleet äänteet f, š, b ja g. Ne esiintyvät lähinnä vieras- ja slangisanoissa, eikä niiden asema äännejärjestelmässä ole yhtä vakaa kuin muiden äänteiden. Lainaperäisten konsonanttien ääntämyksessä on vaihtelua (» § 7), mikä osaltaan kuvastaa niiden foneemistatuksen häilyvyyttä.
š on suomen harvinaisin äänne, ja sitä merkitään vierassanoissa myös kirjainyhtymillä sh ja ch. Foneemina aivan marginaalinen on š:n soinnillinen vastine ž, joka esiintyy vain muutamassa sanassa, esim. džonkki, maharadža. Vieras- ja slangisanoissa asemaltaan b:hen ja g:hen vertautuva on äänne d. (Lainasanoista sanarakenteen kannalta » § 150 – 153.)
Esimerkkejä äänteistä f, š, b, g ja d vieras- ja slangisanoissa:
Huom. 1. Konsonanttien f, b, g ja š jakauma on rajoittunut ja esiintyminen melko vähäistä. Perussanakirjassa on f:n sisältäviä hakusanoja noin 1 400, b:n sisältäviä noin 1 300, g:n sisältäviä (ŋ:nä ääntyvät tapaukset pois lukien) lähes 1 600 ja kirjoitusasultaan š:llisiä noin 60. Näitä määriä voi verrata siihen, että esimerkiksi v:n ja p:n sisältäviä hakusanoja on kumpiakin parikymmentätuhatta.
Huom. 2. Soinnillisten klusiilien vaihtelevan ääntämyksen ohella vierassanoja äännettäessä saatetaan hyperkorrektisti tai tahattomasti tuottaa soinnillisia klusiileja soinnittomien sijaan, esim. logobedia ’logopedia’. Soinnillisten klusiilien vieraus on tuonut niihin affektistakin sävyä: mm. slangisanoissa soinnilliset klusiilit voivat korvata alkuperäisiä soinnittomia klusiileja: biisi, skrubu, skoude. Soinnittomia klusiileja saatetaan myös leikillisesti tai ironisesti soinnillistaa soinnillisuuden prestiisiasemaa parodioiden: kun sais tän groban [’kropan’] kuntoon (P); sitä oltiin niin daideilijaa niin daideilijaa (TV).
Edellinen pykälä