§ 75 VtA-loppuisten verbien taivutus: hypätä, häiritä, kyetä

A-infinitiiviltään VtA-loppuisia eli VtA-verbejä on kolmenlaisia: supistumaverbit kuten hypätä, itse-vartaloiset verbit kuten häiritä sekä ne-vartaloiset verbit kuten paeta (» asetelma 36). Niiden A-infinitiivissä varsinaista infinitiivin tunnusta on loppu-A (hahmotustavasta hypä=t=ä » § 59).

Supistumaverbien vokaalivartalon lopussa on joko pitkä vokaali kuten verbeissä hypätä : hyppää‑, hakata, roskata, levätä tai vokaaliyhtymä UA, eA, OA, iA kuten verbeissä haluta : haluaa, luututa; nimetä, todeta, katketa; inhota, irrota, kadota; hävitä, pehmitä.

itse-vartaloisten verbien kuten häiritä, harkita, merkitä, tarvita, ansaita, havaita, sijaita, valita, villitä A-infinitiivin lopussa on aina ‑itA. Lisäksi pieni joukko itA-loppuisia verbejä on VA-vartaloisia supistumaverbejä, esim. eritä : eriä‑, hirvitä, hävitä, levitä, lämmitä, selvitä, siitä, viritä.

ne-vartaloiset verbit ovat A-infinitiiviltään enimmäkseen etA-loppuisia, muutama on OtA- tai UtA-loppuinen. Monet ilmaisevat prosessia ja saavat tyypillisesti elotontarkoitteisen subjektin, mistä seuraa, että niistä ei käytetä kuin 3. persoonan muotoja eikä passiivimuotojakaan, esim. aleta, ilmetä, liueta, lämmetä, paheta, sanketa, valjeta. Elollistarkoitteisen subjektin saavia ja näin muissakin persoonissa taipuvia ovat mm. kyetä, paeta, rohjeta, vaieta. Joistakin ne-vartaloisista verbeistä ei ole käytössä A-infinitiiviä tai se on hyvin harvinainen, esim. paranee : parata, erkanee : *erata. Lisäksi etA-loppuisissa verbeissä on koko joukko VA-vartaloisia supistumaverbejä, esim. haljeta, iljetä, hävetä, kiivetä, revetä, ruveta, langeta.

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus